Kirjasarjan aloittaa ”Salaisuus varjossa”, jossa tutustumme sarjan päähenkilöihin Bertaan ja Carolineen. Eletään vuotta 1911 ja Berta on 14-vuotias, Carolin muutaman vuoden vanhempi. Berta asuu turvallisessa ja varakkaassa ydinperheessä, johon kuuluvat hajamielinen tutkija-isä, hieman hermostunut ja lapsellinen äiti, isoveli Roland ja pikkusisko Nadja. Lisäksi mukana on tiiviisti taloudenhoitaja Svea. Eräänä syksyisenä iltana Bertan maailma mullistuu, kun perheeseen saapuu uusi sisäkkö, Carolin. Alusta asti on selvää, ettei Carolin ole kuka tahansa. Hän on hurmaava, puhelias, ahkera ja iloinen, mutta samaan aikaan käsittämättömän salamyhkäinen ja ailahtelevainen. Tytöt ystävystyvät, mutta ystävyys ei ole helppoa tai tasaista. Carolin vetää Bertaa luokseen, mutta seuraavassa hetkessä tönäisee hänet taas pois. Carolin osaa tahtoessaan hurmata kenet tahansa, mutta toisaalta hän osaa olla myös töykeä, kiukkuinen ja epäluotettava. Rauhallinen ja kiltti Berta yrittää ymmärtää ystäväänsä ja itseäänkin. Mikä Carolinessa loppujen lopuksi kiehtoo? Mitä salaisuutta tyttö kantaa mukanaan?
Berta on elänyt suojattua elämää, mutta Carolinen kautta hän pääsee kurkistamaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Itsenäinen ja rohkea Carolin on jäänyt orvoksi jo pienenä eikä suostu asettumaan yhteiskunnan edellyttämään heikon naisen rooliin. Carolin vaatii tasa-arvoa paitsi naisten ja miesten välille, myös köyhien ja rikkaiden välille. Carolin toimii ja puhuu ja haastaa Bertankin kyseenalaistamaan perheensä ja yhteiskunnan tarjoamia arvoja.
En itse asiassa muistanut kuinka yhteiskunnallinen tämä Varjo-sarjan ensimmäinen osa onkaan! Yhä uudelleen ja uudelleen nostetaan esiin luokkajako ja sukupuolten välinen epätasa-arvo. Kirjathan sijoittuvat aikaan, jolloin naisilla ei ollut Ruotsissa edes äänioikeutta. Yhdessä kirjan parhaista kohtauksista Berta ja Carolin ovat matkalla köyhän yksinhuoltajaäidin, Floran, luokse. Bertan perhe avustaa säännöllisesti tätä köyhää perhettä ja vie heille silloin tällöin ruokaa ja vanhoja vaatteita. Matkalla Floran luo Berta varoittaa Carolinea siitä, että perheen äiti saattaa olla humalassa ja käyttäytyä töykeästi. Berta oikein innostuu kuvailemaan ja paheksumaan Floran roisia elämää. Carolin vastaa tylysti, että onneksi hän ei ole syntynyt samanlaiseen perheeseen kuin Berta.
Sinä puhut niin kuin olisi aivan mahdoton käsittää, että jonkun ihmisen elämä voi olla sillä mallilla kuin Floran. Mutta minä voin sanoa sinulle, että lukemattoman monilla on paljon huonommat oltavat. Ei se ole ollenkaan niin tavatonta kuin sinä tunnut luulevan. Eikä mikään päivittelyn aihe. (…) Jos jotkut olemassaolon puolet ovat toisille katkeraa ja totista totta, niin miten ne voivat ylittää jonkun toisen ihmisen käsityskyvyn niin, että hän puhuu niistä melkein kuin kaikki olisi satua – sitä minä en jaksa hyväksyä. (Suom. Eila Kivikkaho)
Tässä Carolinen suhtautumisessa on jotakin hyvin paljastavaa. Minut se pisti miettimään sitä, kuinka me itse tänä päivänä suhtaudumme yhteiskuntamme vähäosaisiin. Tuntuu, että varsinkin viime vuosina ihmisten arvot ovat entisestään koventuneet ja nykyisin on ennemminkin sääntö kuin poikkeus syyttää syrjäytyneitä itseään heidän omista ongelmistaan. Carolin muistuttaa meitä siitä, ettei kaikilla ole edelleenkään samanlaiset lähtökohdat elämään. 1900-luvun alussa ruotsalaisessa yhteiskunnassa oli köyhiä ja vähäosaisia. Kaikki sen tiesivät eikä köyhyyttä yritetty kieltää. Tänä päivänä me kuitenkin usein käyttäydymme kuin köyhyys olisi jotenkin yhteiskunnastamme kadonnut. Vaikka vuonna 2007 Suomessa eli 151 000 lasta köyhyysrajan alapuolella ja vaikka kaduillemme on viime vuosina ilmestynyt köyhemmistä Euroopan maista tulleita kerjäläisiä, emme me enää juurikaan puhu köyhyydestä. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä ei ole valtava vain puhtaasti rahassa mitattuna, vaan myös rikkaiden ja köyhien arki on yhä kauempana toisistaan. Tänä päivänä hyvinvoivien on yhtä vaikea käsittää köyhyyden arkea kuin rikkaassa perheessä kasvaneen Bertan ymmärtää alkoholisoitunutta yksinhuoltajaäiti-Floraa.
”Varjo”-sarjan kaikissa osissa on myös palvelusväellä erittäin suuri rooli ja monet keskeisimmistä henkilöistä ovatkin juuri aputyttöjä, lastenhoitajia tai muuta palvelusväkeä. Myös tämän ensimmäisen ”Salaisuus varjossa” –kirjan taloudenhoitaja Svea on melkoinen persoonallisuus. Voimakastahtoinen, mutta kuitenkin hyväsydäminen Svea pitää perheen äitiä talutusnuorassaan, kunnes kummankin naisen on lopulta aika aikuistua ja päästää irti toisistaan.
Yksi voimakkaimpia muistojani ”Salaisuus varjossa” –kirjasta on muuten kuvaus Titanicin haaksirikosta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Titanic upposi ja erityisesti perheen pikkusisko Nadja näkee tapahtumasta painajaisia. Juuri tästä kirjasta luinkin aikoinaan ensimmäiset kuvaukset Titanicista ja sen tapahtumista. Kuinka soittokunta jatkoi rauhallisesti soittoaan uppoavan laivan kannella ja kuinka kolmannen luokan matkustajat (joista monet lapsia) lukittiin hytteihinsä, jotta rikkaammat pääsisivät ensin pelastusveneisiin. Muistan hyvin kuinka voimakkaasti aikoinaan järkytyin noista kuvauksista. (Ja niiden jälkeen joku ”Titanic”-elokuva ei tuntunut enää missään…)
Kirjassa on siis monia erilaisia teemoja, mutta tärkeimmäksi kasvaa kuitenkin Bertan ja Carolinen ystävyys ja kaiken takana piilevä salaisuus. Miksi Carolin käyttäytyy niin kuin käyttäytyy ja mitä hänestä pitäisi loppujen lopuksi ajatella? Muistan, että lapsena ”Varjo”-sarjaa lukiessani ärsyynnyin Carolinen käytöksestä valtavasti. Ymmärsin kyllä, että tämä oli kiinnostava, salaperäinen ja hurmaava, mutta enemmän keskityin siihen kuinka itsekäs ja ailahtelevainen hän oli. Nyt aikuisena näen Carolinen kuitenkin aivan toisin. Vuosien varrella olen tutustunut oikeassa elämässä ihmisiin, joilla on lapsuudestaan samantapaisia hylkäämiskokemuksia kuin kirjasarjan Carolinella ja monet heistä toimivat juuri noin! Nyt näinkin Carolinen urheana pikkutyttönä, joka puskee eteenpäin vaikeista kokemuksistaan huolimatta. Luultavasti sekä oma äitiyteni ja yleinen aikuistuminen on kasvattanut lukijaminäni empatiakykyä ja epätäydellisyyden sietokykyä. Sitä opettelee läpi kirjan myös Berta.
Minä muistin miten joskus lapsena olin haaveillut särkymättömistä saippuakuplista. Tiesinhän minä, että olkipillistä puhaltamani kuplat olivat tuomitut menemään rikki. Silti minä itkin niiden särkymistä aina yhtä haikeasti. En tottunut siihen. Pettymys oli joka kerta niin suunnaton, että saippuakuplien puhaltamisesta täytyi luopua.
Nyt tuntui samalta. Pelotti. Minä, neljätoistavuotias, olin luullut tavanneeni jotain niin harvinaista kuin hyvän ihmisen. Joka oli kaikessa tosi. Minä kun olin luullut, ettei Carolinen kaltaista ihmistä olisi olemassa.
Minä aloin nyt aavistaa, ettei sellaista ollutkaan. Minun näkemääni Carolinia ei ollut olemassa. Se luulo oli saippuakupla. En näyttänyt pettymystäni muille, mutta sisimmässäni itkin.
Vei aikansa ennen kuin minulle hitaasti valkeni, että jokin Carolin oli sittenkin olemassa.
Mitä oikeutta minulla oli uskotella, että juuri minun kuvittelemani Carolin oli ainoa oikea? Tuo, joka oli vain minun sepitelmäni! Mitä korskeutta!
Mutta tietenkin minun oli löydettävä myös todellinen Carolin. Vaikka hän kätkeytyisi tuhansien kasvojen taakse – ja varmaan kätkeytyikin – minä en hellittäisi. Minä löytäisin hänet.
Kirjasarjan seuraavassa osassa "…ja mestän valkeat varjot" tunnelma muuttuu täysin. Carolin ja Berta haluavat oppia tuntemaan toisensa paremmin ja pestautuvat yhdessä töihin vanhaan salaperäiseen Rosengåvan linnaan. Heidän tehtävänään on olla seuralaisina kahdelle eristyksissä eläneelle nuorelle; filosofiselle ja vakavalle Arildille ja mykälle, mutta seikkailulliselle Rosildalle. Kaksoset ovat eläneet gootti-henkisessä linnassaan vuosia vain palvelusväki ja vanha lastenhoitaja seuranaan. Heidän äitinsä on kuollut epämääräisissä olosuhteissa ja isänsä lähtenyt ulkomaille sotimaan. Arild ja Rosilda janoavat tietoa ulkomaailmasta ja ihastuvat valtavasti kahteen nuoreen seuralaiseensa, erityisesti Carolineen.
"…ja metsän valkeat varjot" on ehkä suurin suosikkini näistä ihanista kirjoista. Siitä löytyy kaikkea mitä romanttinen mieli voi kaivata: synkkiä salaisuuksia, ruusutarhoja ja salakäytäviä. Juoni on täynnä koukkuja ja yllätyksiä. Salaisuuksia peitellään ja paljastetaan sellaista vauhtia, että kirjaa on pakko hotkia eteenpäin. Mikä on totta ja mikä huijausta? Kaiken romantiikkansa keskellä kirja ei kuitenkaan ole tippaakaan pliisu, vaan Carolin on sama ärhäkkä Carolin kuin ensimmäisessäkin osassa ja Berta oma looginen itsensä, helposti samaistuttava fiksu tyttö, jalat tukevasti maan pinnalla.
Kirjan ja oikeastaan koko kirjasarjan, kantavia teemoja on vanhempien ja lasten suhde ja ennen kaikkea vanhempiensa hylkäämien lasten tarinat. Berta on kasvanut turvallisessa ydinperheessä, mutta sekä Carolin, Arild että Rosilda ovat menettäneet vanhempansa tavalla tai toisella. He kaikki käyvät läpi syyllisyyttä, surua ja vihaa. Miksi hylkääminen jatkuu sukupolvesta toiseen? Ketä on lupa syyttää? Kuinka lapsi voi jatkaa eteenpäin menetettyään vanhempansa liian aikaisin?
Tässäkin kirjassa käsitellään paljon naisten asemaa 1900-luvun alun yhteiskunnassa. Lahjakas Berta saa kuulla, kuinka hänen "olisi pitänyt syntyä pojaksi". Tytössä kun lahjakkuus menee hukkaan. Ennen kaikkea sukupuolikysymystä käsitellään kuitenkin Carolinen kautta, sillä tällä on myös toinen identiteetti, Carl. Halutessaan elää vapaammin Carolin nimittäin pukeutuu salaa pojaksi.
Jo tämän lyhyen matkan aikana oli minua vastapäätä ollut ensin ihan tavallinen Carolin ilman metkuja, vintiö, joka hassutteli kaikesta ja kaikkien kanssa. Sitten, perätysten, viehättävä nuori nainen, joka keimaillen leikki palmikollaan, ja sietämätön pikkumainen lukutoukka ja nyt viimeksi tämä kaunis itsevarma poika - kaikki yhdessä ja samassa persoonassa.
Harvassa lukemassani nuortenkirjassa on leikitelty sukupuoli-identiteetillä yhtä paljon kuin tässä "Varjo"-sarjassa. Sarjassa leikitellään myös identiteeteillä yleensä. Kummituksia kuhisevassa Rosengåvan linnassa on helppo unohtaa, kuka oikeasti on, varsinkin jos se on ollut alusta asti hieman hämärää.
- Sinustahan on yksi lysti, kuka kulloinkin olet ja mikä nimi sinulla sattuu olemaan. Sinä olet vain kasa rooleja. Mutta minulle on tärkeää olla mikä olen.
Kaiken kaikiaan aivan häikäisevän ihana kirja, täynnä hurjia salaisuuksia! Traaginen ja koskettava, riehakas, leikittelevä ja pohdiskeleva yhtä aikaa. Juuri sellainen kuin teini-ikäiset usein ovat…
Sarjan kolmannessa osassa "Varjojen lapset" Berta on palannut kotiinsa ja Carolin jäänyt Rosengåvan linnaan. Salaisuudet painavat ja Berta ja Carolin alkavatkin vieraantua toisistaan. Rippikoulusta Berta löytää uuden ystävän, Ingeborgin, jonka myötä kirjasarjaan tuodaan jälleen uusi teema: uskonnollisuus. Ingeborg on syvästi uskonnollinen ja käyttää energiansa hyväntekeväisyyteen ja hengelliseen tutkiskeluun. Bertan perhessä taas uskonnollisuus kuuluu ennen kaikkea "hyvään tapaan", muuten sillä ei ole juurikaan merkitystä. Mutta Ingeborgin kanssa kaikki on toisin!
Me lupasimme olla suorat ja rehdit toisiamme kohtaan, laupeudella ja lempeästi oikaista erheet ja puutokset koskaan suvaitsematta paheita ja synnillistä menoa, sen sijaan olla toisillemme apuna ja tukena matkalla oikealle tielle voidaksemme kerran seistä Jumalan kasvojen edessä puhtaiksi pestyinä ja niin virheettöminä kuin suinkin on mahdollista syntiselle ihmiselle, joka on synnissä siinnyt, ja että näin viimein löytäisimme armon Hänen silmissään.
Hetken kestänyt kiihkeä ystävyys kuitenkin katkeaa äkisti ja Ingeborg poistuu Bertan elämästä yhtä nopeasti ja yllättäen kuin saapuikin. Bertan uskonnollisuus hiipuu ja ripille päästessään hänellä on todellisia vaikeuksia uskontunnustuksen kanssa.
Usko ei salli kompromisseja, sen verran minäkin ymmärsin. Kaikki muu oli silkkaa teeskentelyä.
Rippikoulutoverini eivät hekään voineet uskoa tuota kaikkea, mutta heitä se ei huolettanut. Miksi en minäkin voisi suhtautua rauhallisesti asiaan?
"Varjo"-sarjasta on itse asiassa jokseenkin vaikea kirjoittaa, jos ei halua paljastaa liikaa sen salaisuuksia. Tässä "Varjojen lapset" -kirjassa salaisuudet alkavat vihdoin paljastua oikein rytinällä, joten on parempi, että luette kirjan itse, niin en tule kertoneeksi liikaa. Edellisiin osiin verrattuna tässä osassa kuvaillaan enemmän unia, mikä tuo kirjaan aivan oman tunnelmansa. Kirjassa riittää myös vanhoja viisaita naisia, sodan uhkaa ja nuorta rakkautta. Eräänä uutena teemana nousee esiin teatteri, kun Carolinin lopulta ymmärtää haluavansa näyttelijäksi. Teatterin myötä alkaa Carolin muutenkin herätä ja nähdä myös oman itsekkyytensä.
"Varjo"-sarja voisi hyvinkin loppua tähän. "Varjojen lapsien" lopussa langat sidotaan sievästi yhteen ja trilogia on selvästi valmis. Sarja olisikin täydellisen hurmaava juuri tällaisena, suloisen Bertan kertomana trilogiana. Mutta Maria Gripe päätti toisin!
Sarjan viimeinen osa "Varjojen kätkö" kiepsauttaa tarinan ympäri ja nostaa koko sarjan aivan uudelle tasolle. Muistan, että lukiessani "Varjojen kätkön" ensimmäisen kerran, silloin kymmenenvuotiaana, olin lievästi pettynyt sarjan viimeiseen osaan. Myöhemmin ymmärsin, että kirja on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin muut "Varjo"-kirjat. Tämä viimeinen osa haastaa lukijaa ja osoittaa, että kirjallisuus voi olla niin paljon muutakin kuin vetävä tarina ja goottilaisten linnojen kätköissä elävät salaisuudet. Sinänsä kekseliäs veto kirjailijalta houkutella lukijat ensin sarjan pauloihin kolmella perinteisellä kirjalla ja sitten tarjoilla heille viimeiseksi tällainen kirjallisen tradition perinteitä rikkoava ratkaisu.
Toisin kuin muissa "Varjo"-kirjoissa tässä viimeisessä osassa kertojana on Carolin. Viimein pääsemme tuon mystisen ja salaperäisen, ailahtelevaisen tytön pään sisälle! Berta, johon lukija on jo kiintynyt, vilahtaa kirjassa vain silloin tällöin ja tuolloinkin yleensä vain Carolinin ajatuksissa. Kuitenkin tässä viimeisessä osassa käy selvästi ilmi kuinka paljon Carolin arvostaa ja rakastaa Bertaa.
Bertalla on luontaiset lahjat ystävyyteen ja rakkauteen, mikä varmaan on auttanut häntä sillä kertaa kestämään kaiken. Hän jaksoi rakastaa yhtä paljon Carolinia ja Arildia, Rosildaakin. Häneltä riitti voimia kaikille heistä. Samanaikaisesti.
Muuten kirja kietoutuu Carolinin ja teatterin ympärille. Carolin on muuttanut Tukholmaan opiskelemaan teatteria. Hän on ystävystynyt toisen näyttelijän, Ingeborgin kanssa, tietämättä, että tämä on ollut aikaisemmin myös Bertan läheinen ystävä. Yhdessä Carolin ja Ingeborg yrittävät päästä selville itsestään, erilaisista rooleista ja tavoista tehdä teatteria. Carolin käy läpi menneisyyttään ja yrittää selvittää kuka oikeastaan on.
Kirjan alussa käy ilmi, että tarinan kertoja on Carolin, joka on kuitenkin päättänyt kirjoittaa kirjan kolmannessa persoonassa, koska "ylenpalttisia persoonallisuuksia on suorastaan pakko jotenkin annostella. Tarjota suppeammassa muodossa. Muuten he eivät mahdu kirjoihin ja kansiin."
Mutta Carolin ei tyydy vain kirjoittamaan kolmannessa persoonassa. Hän kirjoittaa tarinansa toisinaan näytelmän tai elokuvakäsikirjoituksen muotoon, toisinaan kirjeenä toiselle minälleen, Sagalle, tai ystävilleen. Kaikkea täytyy kokeilla, koska kaikkea voi kokeilla. Carolin on täynnä elämää, sen tuskaa ja onnea. Hän on nuori ja uransa alussa, etsimässä kiihkeästi paikkaansa. Ja siksi myös kirjan täytyy rikkoa perinteitä ja etsiä. Tarina ei aina etene tasaisesti, mutta kuinka se voisikaan, kun kertojana on Carolin!
Carolin kokee olevansa kahtia jakautunut. Toisaalta on hätäinen ja kiihkeä Carolin, toisaalta rauhallisempi ja viisaampi Saga. Näiden kahden yhdistäminen samaan kehoon tuntuu toisinaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Ymmärtääkseen itseään ja työtään, Carolin tutkii historiaansa. Myös tässä kirjassa käsitellään paljon vanhempian ja lasten suhdetta. Kuinka lapsi selviää hylätyksi tulemisesta? Onko sovinnon mahdollisuus olemassa?
Tässä kirjassa ei ole yhtä paljon salaisuuksia kuin edellisissä. Varjot eivät ole enää niin konkreettisia, vaan ennemminkin psykologisia. Salaisuudet eivät löydy vain vanhoista linnoista tai ruusutarhoista, vaan pikemminkin ihmisen itsensä sisältä.
Maria Gripe (1923-2007) on kirjoittanut myös paljon muuta kuin tämän "Varjo"-sarjan ja itse luin häneltä aikoinaan kaiken minkä käsiini sain. Mieleeni on erityisesti jäänyt "Elvis"-sarja, joka kertoo pienestä, Elviksen mukaan nimetystä pojasta, jonka äiti kohtelee tätä kaltoin. Muistan kirjoista ennen kaikkea ahdistavan ja äärettömän surullisen tunnelman. Kerta toisensa jälkeen Elvis yrittää tehdä vaikutuksen äitiinsä, joka ei huomaa poikaansa lainkaan. En ole oikeastaan aivan varma kenelle "Elvis"-kirjat on suunnattu, ehkä ne onkin tarkoitettu meille aikuisille. Minä ainakin järkytyin niistä lapsena melkoisesti. Näiden sarjojen lisäksi rakkaita Gripe-kirjoja olivat "Hugo ja Josefin" -kirjat, "Pörriäinen lentää hämärissä" ja "Vieras aikojen takaa".
Maria Gripe voitti eläessään, oikeutetusti, monia palkintoja, mm. Nils Holgersson-palkinnon, Astrid Lindgren-palkinnon ja H.C.Anderssen-mitallin. Minulle hän on ehdottomasti yksi elämäni rakkaimmista kirjailijoista.
Nyt jätän teidän varjojen huomaan. Oletan, että kirjastojen varausjonot kasvavat räjähdysmäisesti, kun kaikki lukijani haluavat käsiinsä "Varjo"-sarjan. Tämän parempia kesäkirjoja ette varmasti löydä! Blogini lähtee nyt nimittäin kesälomalle ja lomailee luultavasti aina elokuun alkuun asti. Siihen asti voikaa hyvin! Ihanaa kesää ja suloisia salaisuuksia teille kaikille!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.