Eräs kauneimpia koskaan kohtaamiani kirjoja on ehdottomasti joululahjaksi saamani Miina Savolaisen "Maailman ihanin tyttö". Savolainen on valokuvaaja ja taide- ja sosiaalikasvattaja, joka on kehittänyt käsitteen "voimauttava valokuva". "Maailman ihanin tyttö" on valokuvaprojekti, jossa Savolainen on vuosien ajan kuvannut lastenkodissa asuvia tyttöjä. Kuvista on järjestetty monia näytteltyistä ja nyt kuvat ovat ilmestyneet myös kirjana, jossa kerrotaan projektista ja voimauttavan valokuvan käsitteestä sekä haastatellaan kuvissa esiintyviä nuoria naisia. Kirja on ihana! Tietenkin itse kuvat ovat mahtavia, samoin grafiikka ja kirja kokonaisuudessaan on hyvin kaunis, mutta yhtä ihanaa on lukea tarinoita kuvien takaa. Kuinka kuvauksiin on valmistauduttu, miten ne ovat vaikuttaneet tyttöihin, näiden läheisiin ja Savolaiseen ja mistä idea kuvaukseen alunperin lähti.

Kun lapsi syntyy, hänellä ei ole valmista käsitystä siitä, millainen hän on. Kokemus itsestä rakentuu toisten ihmisten katseista, kosketuksista, äänenpainoista ja läsnäolosta. Nähdyksi ja kohdatuksi tuleminen kertoo lapselle, että hän on arvokas muille kaikkine puolineen, tunteineen ja tarpeineen. (...) Rakastavalla, vastavuoroisella katseella voi välittää toiselle hänen korvaamattomuutensa. Katseella voi myös mitätöidä, osoittaa halveksuntaa tai alistaa toisen pelkäksi katseen kohteeksi.

Monilta lastenkodissa asuvilta lapsilta on jäänyt puuttumaan tuo aikuisen rakastava ja arvosta katse. Vanhemmilla on ollut ehkä liikaa tekemistä omissa ongelmissaan eikä lapsi ole tullut nähdyksi.

Lastenkodissa on vaikea parantaa sanoilla. Asiat, joista pitäisi puhua, ovat niin kipeitä ja häpäiseviä, että ääneen lausuttuina ne haavoittavat lisää ja saavat lapset perääntymään kuoreensa. Sanoilla ei ole todistusvoimaa, sillä lapsia on petetty katteettomilla lupauksilla. Koska minun oli helppo nähdä jokaisen lapsen ainutlaatuisuus, mietin, voisiko lasta auttaa näkemään itsensä uudella tavalla, jos näyttäisin hänelle valokuvaamalla sen hyvän, jonka hänessä näen.

Katseen vaikutus on voimakas ja hämmentävä. Elämässään paljon pelkoa kohdannut ihminen voi kokea vieraan ihmisen katseen ahdistavana. Se herättää pelon siitä, että toinen katsoo pahoin aikein, tuomitsevasti, näkee lävitse.

Pieni lapsi osaa nauttia estottomasti itsensä katsomisesta, kunnes hänet hämmennetään tietoisuudella siitä, miten muut häntä katsovat ja miltä ihmisen pitäisi näyttää ollakseen hyväksytty. Varttuessa taas on vaikea kestää kuvassa näkyvää omaa vanhenemista ja elämään sisältyneitä menetyksiä. Kuvan herättämät tunteet pakottavat näkemään kaiken sen armottomuuden, jolla itseen suhtautuu.

Tämä on projektin suuri  ja ihana oivallus. Ainakin minä olen tottunut kokemaan kameran ja toisen ihmisen katseen aina jollakin tapaa arvioivaksi. Millainen asento tai ilme pitäisi ottaa, jotta kuva olisi ”onnistunut”? Miltä minä näytän tuon ihmisen silmissä? Minkälaisen kuvan annan itsestäni? Hyväksytäänkö minut? Mutta, että katse voisikin olla hyväksyvä ja voimauttava! Että kuva ja katse voisikin hyväillä, helliä, lohduttaa! Että tarkoitus ei olisikaan arvioida kuvaa, vaan puhtaasti rakastaa sitä!

Valokuvaan itse pientä tyttöäni maanisesti ja lähettelen noita kuvia sitten sukulaisraukoille sähköpostilla. Katsokaa miten ihana! Katsokaa miten hassu tukka, miten ihanat korvat, kuinka suloiset posket! Katsokaa miten mahtava olento meillä on täällä kotona, kuinka syötävän suloinen pieni peikko! Miten kaunis ja upea! Mitäpä jos joskus, edes kerran, ottaisinkin kuvan itsestäni samalla asenteella? Katsokaa miten ihana ja kaunis minä olen? Jo pelkkä ajatus tuntuu naurettavalta. Eihän aikuisista oteta kuvia siksi, että nämä ovat ihania. Ehkä, jos olisin hoikempi ja kävisin kampaajalla, mutta silloinkaan en kyllä kehtaisi lähetellä noita kuvia sukulaisille.

Omakuviin totuttautumisessa auttaa toisto. Niin kuin mediakuvaston tarjoama malli silkoisesta ihosta totuttaa ihmissilmät näkemään kauneutta rajatulla tavalla, pitää oman itsenkin erilaisten puolten näkemiseen tottua. on päätettävä katsoa toisin kuin ympäröivä kuvasto kehottaa katsomaan.  Sen virheiksi opettamien asioiden, kuten juonteiden tai liikakilojen, sijaan on haluttava katsoa tarinaa, jota oma katse ja olemus heijastavat. Aluksi riittää, että kuvien joukosta löytyy edes yksi, johon kiinnittyä.

 

Maailman ihanimpien tyttöjen kuvat ovat ovat hurmaavia ja satumaisia. (Jos et ole niihin aikaisemmin törmännyt suosittelen ehdottomasti vierailua tuolla Savolaisen nettisivulla.) Kuvissa tytöt ovat prinsessoja ja keijukaisia, metsäpuron vierellä, puun latvassa, lumisella tunturilla. Kuitenkaan kyseessä ei ole roolileikki. Kyse ei ole siitä, että kuvassa esittäisi itsensä jonakin muuna kuin on, vaan siitä, että kerrankin pääsee näyttämään kuka oikeasti on. Itseasiassa arjen roolit saattavatkin olla niitä, jotka ovat vieraita tai vääriä. Kuvissa näkyy todellisuus, se oikea, ihana, kaunis ihminen, joka kuvattava pohjimmiltaan on. Sillä ”kuva ei lakkaa olemasta tosi, vaikka se on rakennettu kauniiksi.”

Suuren metsän keskellä pieni vakava tyttö. Joitakin kuvia katsellessa pääsee niin lähelle tyttöjä, että katsojaakin melkein pelottaa. Kuin katsoisi jonkun toisen uneen tai salaisuuteen. Kuvien suurin voima onkin siis siinä, etteivät ne voimautakaan vain kuvissa esiintyvää ihmistä, vaan myös meitä, jotka katsomme. Joku uskaltaa asettaa itsensä noin, joku uskaltaa olla noin ihana. Ja minä katsojana saan olla armollinen, armollisempi kuin yleensä mediassa näkyviä kuvia katsellessa. Minä saan laittaa arvioivan katseen syrjään ja rakastua noihin keijuihin. Ja ehkä sitä kautta jonakin päivänä uskallan katsoa itseänikin armollisemmin. Ehkä minäkin olen ihana, kenties minäkin olen todellisuudessa kaunis ja hyvä. Minuakin voi katsoa rakkaudella.

Valokuvista on järjestetty jo monta näyttelyä, joiden suosio on osoittanut, että kenties me kaikki kaipaamme tällaista katsetta.

Palautteista nuoret ymmärsivät, ettei kyseessä olekaan tarina lastenkodista. Kyseessä on tarina ihmisyydestä, rakastetuksi tulemisen oikeudesta ja itsen hyväksymisestä.