Minä muistan meidän lohikäärmeemme. Milloinkaan en unohda sitä huhtikuun aamua, jolloin näin sen ensimmäisen kerran. Veljeni ja minä menimme sikoläävään katsomaan porsaita, jotka olivat syntyneet yöllä. Pahnoilla makasi muhkea emakko ja sen ympärillä tungeksi kymmenen porsasta. Mutta nurkassa aivan yksikseen seisoi pienen pieni vihreä lohikäärme nappisilmät vihaisina.

-Mikäs tuo on? veljeni sanoi niin ällistyneenä että vaivoin pystyi puhumaan.

-Se taitaa olla lohikäärme, minä sanoin. -Emakko on saanut kymmenen porsasta ja lohikäärmeen.

(Suom. Irmeli Järnefelt)

Astrid Lindgrenillä oli taito kirjoittaa surullisia, mutta silti lohdullisia tarinoita. En ikinä pysty lukemaan "Veljeni Leijonamielen" ensimmäistä lukua itkemättä ääneen ja "Soittaako lehmus, laulaako satakieli?" -kuvakirjan muistan omasta lapsuudestani niin äärettömän surullisena, etten ole ollenkaan varma haluanko esitellä kirjaa omalle lapselleni. Myös "Kultasiskoni"-kirja on täynnä haikeutta.

Yksi näitä surullisia kirjoja on myös "Punasilmäinen lohikäärme". Siinä tavalliseen sikalaan pöllähtää pieni kiukkuinen lohikäärme, jota lapset päättävät syöttää vanhoilla kynttilänpätkillä, naruilla ja "sensemmoisella mistä lohikäärmeet pitävät". Lohikäärme on oikukas ja hassu, mutta vähitellen päähenkilö-tyttö ja hänen veljensä ystävystyvät pienen punasilmisen lohikäärmeen kanssa.

Kirjan lopussa lohikäärme päättää kuitenkin jättää sikolan taakseen ja lähtee lentämään kohti auringonlaskua. Päähenkilö jää kaipaamaan lohikäärmettä ja kuvakirjan viimeisellä sivulla tyttö makaa sängyssään peiton alla itkemässä.

Luettuamme kirjan ensimmäistä kertaa katsoi oma tyttäreni minua hiljaa ja hämmästyneenä. Tajusin, että tämä oli lapsen ensimmäinen surullisesti päättyvä kirja. Ajattelin, ettei tyttö varmaan halua lukea kirjaa enää uudestaan, mutta yllätyksekseni kirjasta onkin tullut yksi suosikeista. 

Luulen, että nämä tällaiset kirjat ovatkin juuri niitä tärkeimpiä. Omaan maailmankuvaani on varmasti vaikuttanut tuo aikaisemmin mainittu "Soittaako lehmus, laulaako satakieli?" -kirja, jossa kuvataan köyhäintaloon päätyvää orpotyttöä, joka vieläpä kuolee kirjan lopussa. Varmasti sen lukeminen on synnyttänyt aikoinaan nuoressa sielussani empatiaa ja herkkyyttä. Ja aivan samalla tavalla tässä "Punasilmäisessä lohikäärmeessä" lukija ymmärtää, että vaikka päähenkilöä itkettääkin, niin lohikäärme itse on kuitenkin onnellinen lentäessään kohti auringonlaskua. Ei lohikäärme kuulu sikalaan.

Joskus meidän on annettava toisten mennä, vaikka rakastaisimmekin heitä. Ei suru ja haikeus ole vaarallista. Jokaisen on joskus itkettävä ja ikävöitävä. Kaikkea tätä Astrid Lindgren meille opettaa lohikäärmeensä kautta. Ja voihan olla, että oma tyttäreni käsittelee kirjan kautta vaikkapa Suomessa asuvaa mummoa kohtaan tuntemaansa kaipausta. Niin tai näin, tämä kirja on meille tärkeä. Niin haikea ja niin kaunis!

(Ja kuten aina ennenkin, Ilon Wiklandin kuvitus on ihana!)