Tänään ikävöin ystävääni. Sitä, jonka kanssa nuorena vietettiin iloista ja paheellista elämää. Sitä, joka viisitoistavuotiaana päätti lukea Danten "Jumalaisen näytelmän" ja joka rakasti syvästi Arto Melleriä. Sitä, joka tutustutti minut Henri Murgerin "Boheemielämää" -kirjaa. (Olin täysin ällistynyt huomatessani, että 1800-luvulla osattiin kirjoittaa jotain niin hauskaa! Tajusin silloin ensimmäistä kertaa, että myös entisaikaan ihmisillä oli huumorintajua!) Sitä ystävää, joka ei koskaan palauta lainaamiaan kirjoja ja joka lahjoitti minulle Osloon muuttaessani Kyllikki Villan "Vanhan naisen lokikirjan", kirjan, josta oli paljon lohtua tuona ensimmäisenä syksynäni uudessa kaupungissa. Sitä ystävää, joka aina ihaili, kun tarpeeksi kekkulissa aloin lausua ulkoa "Kuka lohduttaisi Nyytiä?" -kirjaa. Ja joka itse tarpeeksi kekkuliin päästyään alkoi laulaa Eino Leinon lauluja. Tänään ikävöin muuten myös Eino Leinon "Kootut runot" -kirjaani, joka asuu edelleen Suomessa!

Erityisesti tätä olen tänään muistellut:

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

Koska saavut sa tuskani korkein,
sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani,
kun hetkeksi onneeni luotin.

Sun edessäs tahdon ma polvistua,
mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
sen kanssani hautahan kannan.