2760889966649. Hän sulki kynän ja laski sen paperin viereen. Kaksituhattaseitsemänsataakuusikymmentämiljardia kahdeksansataakahdeksankymmentäyhdeksänmiljoonaa yhdeksänsataakuusikymmentäkuusituhatta kuusisataaneljäkymmentäyhdeksän, hän lausui ääneen. Sitten uudestaan hiljempaa, kuin jotakin kielivoimistelulorua. Hän päätti, että tuo luku olisi hänen. Hän oli varma, ettei kukaan muu maailmassa, kukaan muu koko maailmanhistoriassa, ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä. Luultavasti siihen mennessä kukaan ei ollut koskaan kirjoittanut sitä paperille ja vielä vähemmän lausunut sitä ääneen.

Hetken emmittyään hän kirjoitti kaksi riviä alemmas numerosarjan 2760889966651. Tämä on Alice, hän ajatteli.

(Suom. Helinä Kangas)

 

Valtaosa tarinoista kertoo ihmisten kohtaamisesta. Erityisesti rakkaustarinat keskittyvät yleensä siihen, kun kaksi ihmistä kohtaa. Yllättäen, sattumalta, usein jopa kaikkea todennäköisyyttä uhaten, ihmiset kohtaavat ja rakastuvat. Paolo Giordanon ”Alkulukujen yksinäisyys” ei ole sellainen tarina.

”Alkulukujen yksinäisyys” kertoo tarinan siitä, kuinka rakkaus kulkee ohi. Kaksi rakastavaista, toisilleen luodut Alice ja Mattia törmäävät yhteen kerta toisensa jälkeen, mutta todellista kohtaamista ei synny. Miksei? Matemaatikko Mattian mukaan he ovat molemmat alkulukuja, jotka voi jakaa vain ykkösellä tai itsellään. Eikä alkuluvun vierellä voi koskaan olla toista alkulukua. Lähelle voi päästä, mutta ei koskaan tarpeeksi lähelle.

”Alkulukujen yksinäisyys” on kaunis ja kuulas kirja, mutta niin hirvittävän surullinen! Sekä Mattia että Alice ovat traumatisoituneet lapsena eivätkä edes aikuisena voi antaa anteeksi itselleen eivätkä muille. Mattia tuntee niin pusertavaa syyllisyyttä, ettei voi antaa itselleen lupaa onneen tai edes normaaliin elämään. Hän vetäytyy kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä, keskittyy numeroihin ja kieltäytyy elämästä. Alice taas syyttää isäänsä, mutta kääntää vihansa sisäänpäin. Kumpikin ilmaisee vihaa, syyllisyyttä ja pelkoa ruumiillisesti, toinen kieltämällä keholtaan kaiken ravinnon, toinen viiltämällä ja vahingoittamalla itseään.

Kun nämä kaksi rikkinäistä ja surullista ihmistä kohtaavat toisensa, loksahtavat he kohdalleen.

 

Ulkopuoliset huomasivat heti sen, minkä he itse tajusivat vasta vuosia myöhemmin. Alice ja Mattia astuivat keittiöön käsi kädessä. He eivät hymyilleet eivätkä katsoneet samaan suuntaan, mutta oli kuin heidän ruumiinsa olisivat virranneet toisiinsa yhteen liitettyjen käsivarsien ja sormien kautta.

 

Mutta aina sekään ei riitä. Joskus suru, viha tai syyllisyys voi kasvaa niin suureksi, ettei ihminen enää löydäkään tietä takaisin. Silloin rakkaus, ystävyys ja elämä kulkee ohi. Toisinaan ihmisen onkin tehtävä tietoinen päätös siitä, että aikoo vielä elää, antaa itselleen luvan elää. Mitä Alice ja Mattia päättävät, se jätetään kirjassa auki.

Jotain hyvin erityislaatuista näissä päähenkilöissä oli. Alusta asti he tuntuivat hyvin eläviltä ja täysiltä. Sellaisilta, joita olisi halunnut ravistella ja helliä. Suunnattoman ärsyttäviä ja niin liikuttavia olentoja! Lukijan tekee mieli huutaa ja pakottaa heidät elämään, mutta eihän siihen kukaa pysty, toisen puolesta. Kirjan loppupuolella Alice ymmärtää tämän itsekin.

 

Ensimmäistä kertaa hän ajatteli, että hänellä ei ollut enää ketään jota syyttää, että kaikki virheet olivat hänen omiaan.

 

Kirja pistää miettimään mitä minulle pitäisi tapahtua, että kieltäisin itseltäni elämän? Minkälaista surua tai syyllisyyttä minä itse en jaksaisi kantaa? Vai luotanko siihen, että tapahtui mitä tahansa, niin minä aina valitsisin elämän? En tiedä. Ihmiset käyvät läpi monenlaisia kauheuksia, mutta haluavat silti yhä rakastaa ja päästää toiset lähelleen, mutta paljon on myös heitä, jotka kieltäytyvät siitä hyvästä, joka on vielä jäljellä ja heille tarjolla.

Jos et pelkää surua ja yksinäisyyttä, niin lue tämä kirja. Jos pelkäät, niin lue sittenkin.