”Minä tiedän, ettei mitään petoa ole olemassa – tarkoitan sellaista, jolla on kynnet ja hampaat ja kaikki – mutta minä tiedän myös, ettei meillä ole mitään pelättävää.”

Possu vaikeni.

”Ellei…”

Ralph liikahti levottomasti.

”Ellei mitä?”

”Ellei meidän tarvitse pelätä ihmisiä.”

(Suom. Juhana Perkki)

 

Nobel-haasteni innoittamana tartuin klassikkoon, jonka melkein kaikki ovat ilmeisesti lukeneet jo koulussa. Minäkin olen joskus vuosia sitten nähnyt William Goldingin ”Kärpästen herra”-kirjan elokuvaversion, joten tarina sinällään oli jo entuudestaan tuttu. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kirja oli niin intensiivinen ja hurja, että sivut oli melkein harpottava, jotta tarinan saisi luettua nopeasti loppuun.

Juoni on varmasti tuttu monille muillekin, Goldingin kirjaan viitataan eri yhteyksissä sen verran usein. Toisen maailmansodan aikoihin joukko nuoria poikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle ja yrittää selvitä siellä hengissä odottaen, että joku aikuinen tulisi heidät pelastamaan. Kirja on käänteinen Robinson Crusoe-tarina, jossa haaksirikkoutuneet eivät ole lainkaan jaloja tai kykeneviä sivistyneen yhteiskunnan perustamiseen, vaan päinvastoin lasten villit ja mustat puolet nostavat päätään hyvin nopeasti saarelle päätymisen jälkeen. Se mikä alkaa jännittävänä Viisikko-henkisenä seikkailuna muuttuu hyytäväksi ja surulliseksi tarinaksi, joka ilmeisesti symboloi koko ihmiskunnan kyvyttömyyttä elää rauhallista rinnakkaiseloa.

Itse yllätyinkin, kun huomasin että kirja oli kirjoitettu jo 1954, siis silloin toisen maailmansodan aikoihin. Itse luulin, että kirja olisi kirjoitettu paljon myöhemmin, kun sotiin olisi saatu jo jonkin verran etäisyyttä, mutta ei, Golding on kirjoittanut tämän pääteoksensa jo 30 vuotta ennen kuin hänelle myönnettiin Nobel vuonna 1983. (EDIT: Kuten eräs valpas lukijani huomautti loppui Toinen maailmansota jo 1945. No, kappas niinhän tuo loppuikin. Tässä on blogin kirjoittajalla tapahtunut ajatushärö ja vuodet -45 ja -54 menivät sekaisin. Eli, joo, enää ei yllätä lainkaan. 1954 oli vallan hyvä vuosi kirjoittaa tällainen kirja. Ja kyllä, nolottaa vähän. Kyllä mä sen sodan ajankohdan oikeesti tiesin...)

Goldingin ihmiskuva on melkoisen synkkä. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä hän itse palveli sotilaana useita vuosia ja näki varmasti ihmisen raadollisen puolen moneen otteeseen. Golding ei usko, että ihminen olisi perimmältään hyvä tai rationaalinen. Hän haluaa osoittaa, ettei pintaa tarvitse raaputtaa kuin hitusen jotta sivistys ja järki antavat sijaa metsästys- ja tappamisvaistoille.

Luettuani Goldingin kirjan en voinut olla huomaamatta kuinka paljon nykypäivän viihde on velkaa ”Kärpästen herralle”. "Lost"-tv-sarja tietenkin ja ”Survivors”, mutta myös hyvin monet muut tosi-tv-sarjat. Monien niiden taustallahan on selvästi ajatus: ”laitetaan yhteen joukko ihmisiä ja katsotaan kuinka nopeasti moraali murenee ja tappelu alkaa.” Toisinaan tuntuu siltä, että Golding pessimistisen ihmiskäsityksensä kanssa on valitettavan oikeassa.

 

”Me olemme kaikki tuuliajolla, ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. Kotona voi aina kysyä joltakin aikuiselta. Opettajalta tai joltakin muulta, ja silloin sai aina vastauksen. Kunpa täälläkin olisi joku!”

”Kunpa minun tätini olisi täällä.”

”Tai minun isäni… mutta mitä se hyödyttää?”

”Merkkituli on pidettävä vireilä.”

Tanssi oli päättynyt, ja metsästäjät hajaantuivat mennäkseen majoihin.”

”Aikuiset tietävät asioita”, Possu sanoi. ”He eivät pelkää pimeässä. He pitäisivät kokouksen ja joisivat teetä ja keskustelisivat asioista.”

”He eivät olisi sytyttäneet saarta tuleen. Eivätkä antaneet…”

”He rakentaisivat laivan…”

Kolme poikaa seisoi pimeässä yrittäen turhaan kuvailla aikuisten ylivoimaista etevämmyyttä.

”He eivät riitelisi…”

”Eivätkä he särkisi toisten silmälaseja…”

”Eivätkä puhuisi pedosta…”

 

Ja mitä nuo ylivoimaiset aikuiset tekivätkään samaan aikaan, kun saarelle haaksirikkoutuneet pojat keskustelivat heistä? No, kävivät toista maailmansotaansa tietenkin. Auts.