Tulen aina hirveän hyvälle tuulelle, kun luen hyvän esikoisromaanin! Tiedän kyllä, etteivät saman kirjailijan seuraavat kirjat välttämättä yllä samalle tasolle, mutta iloitsen silti ja odotan, että ehkä tästä kirjailijasta kuullaan vielä. Tällainen tunne jäi erityisesti Johanna Adorján kirjasta "Rakkaudessa erottamattomat" (suom. Hanna Kjellberg). Kirja ei ole suoranaisesti romaani vaan enemminkin muistelmateos, tutkimusmatka kirjailijan oman perheen historiaan ja siksi voikin olla, ettei Adorjánilta enää koskaan tule lisää kirjoja, mutta jos jotain joskus ilmestyykin tulen varmasti lukemaan nekin.

Tämä siitäkin huolimatta, ettei "Rakkaudessa erottamattomat" edes ollut mitenkään erityisen loistava tai mullistava kirja. Se oli melko lyhyt, hyvin kirjoitettu ja jollakin tapaa äärimmäisen sympaattinen kertomus, johon ihastuin enkä itsekään tarkkaan tiedä miksi.

Johanna Adorján kertoo kirjassaan isovanhempiensa tarinan. István ja Vera, natsien vainoista aikoinaan selvinneet unkarinjuutalaiset, päätyvät tekemään kaksoisitsemurhan eräänä sunnuntaipäivänä vuonna 1991. Vuosia myöhemmin heidän pojantyttärensä ryhtyy selvittämään isovanhempiensa historiaa. Mitä kaikkea he olivat käyneet elämässään läpi ja miksi he lopulta päätyivät yhteiseen itsemurhaan? Samalla kirja kasvaa pohdinnaksi identiteetistä, Euroopan historiasta ja ihmisen oikeudesta päättää itse elämästään ja kuolemastaan.

 

Kuinka unkarilainen oikeastaan edes olen? Tätini, joka on asunut Tanskassa yhdeksänvuotiaasta saakka ja jolla on Tanskan passi ja tanskalaiset lapset, sanoo tuntevansa itsensä budapestinjuutalaiseksi. Hän pitää kaulassaan ketjua, jossa on kaksi riipusta: risti ja Daavidin tähti. Isäni sanoo tuntevansa itsensä tanskalaiseksi mutta laskee kuitenkin unkariksi. Minulla on saksalainen äiti ja isä, joka tuntee itsensä tanskalaiseksi mutta on syntyperältään kolmeneljäsosaunkarilainen ja yksineljäsosakroaatti. Isäni on juutalaista alkuperää, äitini ei. Mitä se tarkoittaa minun osaltani? Mitä se tarkoittaa, kun on kaikkea mahdollista vain puoliksi? Onko se etu, että ei tarvitse jalkapallossa olla Saksan puolella mutta voi olla, riippuen siitä, mikä pelitilanne on? Eikö olisi helpompi olla jotain kokonaan, oli se sitten vaikka sataprosenttinen häviäjä? Passini on tanskalainen, olen siis tanskalainen, mutta olenko minä? Ja miksi juuri tanskalaisten passien pitää olla niitä, joita väärennetään kansainvälisesti katsottuna kaikista useimmin, niin että minun paperitani tarkastetaan aina kauemmin kuin muiden?

 

Tällaisia identiteettikysymyksiä pohtivat tänä päivänä jo monet. Jossain määrin varmaan oma tyttärenikin hieman vanhemmaksi vartuttuaan. Kun lapseni täyttää 18 vuotta tulee hänen päättää haluaako hän olla Suomen kansalainen vai Norjan kansalainen. Jo ajatus tuosta edessä olevasta valinnasta tekee minut surulliseksi. Haluaisin, että tyttäreni saisi olla iloisesti kahden maan kansalainen, mutta Norja ei hyväksy kaksoiskansalaisuuksia muille kuin alaikäisille. Minkälainen identiteetti lapselleni kasvaa, jos jäämme pysyvästi Norjaan asumaan? Meillä on Suomessa suuri ja äänekäs suku, joka pitää varmasti huolen siitä, että lapselle kasvaa juuret myös Suomeen, mutta silti. Minun tyttäreni lapsuus tulee olemaan kovin erilainen kuin omani. Hänellä tulee aina olemaan kaikkea kaksin verroin ja toisaalta kaikkea vain puoliksi. Toivon kovasti, että hän kasvaisi ajatellen, että juuret kahdessa maassa ovat etuoikeus ja rikkaus, mutta toivon, että pystyn myös auttamaan häntä, jos hän joskus ajautuu identiteettikriisiin tämän kahtiajakoisuutensa kanssa. Toisaalta tänä päivänä, ainakin täällä Oslossa, alkaa olla jo harvinaisuus, jos sukulaisista ei löydy muita kuin aitoja norjalaisia. Ehkä tulevat sukupolvet ottavatkin monikansalaisuuden ja maailmalla hajallaan olevat juuret jo aivan luonnollisena osana elämää.

Johanna Adorján yrittää kuitenkin löytää vastausta isovanhempiensa kaksoisitsemurhaan erityisesti pohtimalla näiden identiteettiä.

 

Onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt nyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan? 

(…) Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on prosentuaalisesti maailman korkeimmat itsemurhaluvut. Onko olemassa jotakin sellaista kuin unkarilainen sielu, joka ei mitenkään erityisesti yritä pysytellä kiinni elämässä?

(…) Tosin täytyy kyllä sanoa tämänkin: suurin osa unkarilaisista ei tapa itseään.

 

Kirjasta jää haikea, muttei lohduton olo. Adorján ei kuvaa isovanhempiaan pyhimyksinä, vaan enemminkin persoonallisina ja kirpakkoina ihmisinä, joita ei ihan kauheasti tarvitse sääliä. Ohut kirja on jotenkin täysi ja valmis, jotenkin juuri sellainen kirja, josta jää tunne, että on käynyt elokuvafestivaalilla katsomassa oikein hyvän pienen budjetin eurooppalaisen dokumentin.