Ei enää.

Juuri nyt annan itselleni luvan olla lukematta enää yhtään enempää tämän kaltaisia kirjoja. Olen katsonut kiltisti "Lilja 4ever"-leffan, olen lukenut Oksasen "Puhdistuksen", Draculicin "Aivan kuin minua ei olisi" ja nyt viimeisimpänä Anja Snellmanin "Lemmikkikaupan tytöt". En haluan enää yhtään tällaista. En ainuttakaan. Nyt riittää.

Älkää ymmärtäkö väärin. En minä halua sulkea silmiäni todellisuudelta, tiedän, että aihe on tärkeä. Olen kirjoittanut nimeni satoihin addresseihin, lukenut aivan liikaa Amnestyn raportteja, ollut mukana kouluttamassa ihmisiä naisten ihmisoikeuksista ja lahjoittanut rahaakin. Mutta enää en vain yksinkertaisesti halua lukea tämän tyylisiä kirjoja. Eikä minun tarvitse.

Minä en ole koskaan raiskannut ketään, en ole ostanut yhtään ihmistä, en ole tukenut pornoteollisuutta tai häiriköinyt nuoria tyttöjä yöbussissa. Päinvastoin olen puolustanut noita nuoria naisia tuntemattomia setiä vastaan niin, että olen itse joutunut uhatuksi. Olen nähnyt elämäni aikana ties kuinka monta itsensäpaljastajaa, tavannut tuntemattomia miehiä, jotka ovat kokeneet asiakseen puristella ja kosketella minua ilman lupaa ja kuunnellut kuinka ystäväni ovat kertoneet heihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta.

MInä en ole näiden kirjojen kohderyhmää. Maailma ei muutu yhtään paremmaksi vaikka minä lukisin lisää lapsiin ja naiiin kohdistuvista kauheuksista. Minä tiedän jo. Ihan liikaa. Omalta osaltani jopa yritän muuttaa asioita ja työskennellä niin, että tuo väkivalta vähenisi. Mutta enää en halua lukea. Toistan sen vielä: minä en ole näiden kirjojen kohderyhmää.

Myönnän: Snellmanin "Lemmikkikaupan tytöt" tuli lähelle. Luultavasti siksi, että olen nykyisin itse pienen tytön äiti. En vain kestä tällaista enkä tarvitse tätä elämääni juuri nyt. Snellmanin kirja on tärkeä ja olen iloinen, että hän on sen kirjoittanut, mutta minulle tämä kirja ei ole ja saatuani sen loppuun lupasin itselleni, että nyt saan pitää taukoa tällaisista kirjoista. Minun ei enää tarvitse lukea kuinka nuoria naisia ja tyttöjä hyväksikäytetään. Minä saan lukea jo jotakin muuta.

Ja silti, "Lemmikkikaupan tytöt" on kirja, joka jokaisen äidin tulisi lukea. Ja isän. Ja jokaisen teini-ikäisen pojan ja tytön. Tätä kirjaa tulisi lukea kouluissa ja keskustella siitä. Ylipäätään nuorten kanssa tulisi keskustella tästä yhteiskuntamme yliseksualisoitumisesta ja siitä kuinka siihen kaikkeen ei ole pakko mennä mukaan. Nuoria tulisi rohkaista ja heidän tulisi rohkaista toisiaan keskittymään elämässä johonkin muuhun kuin siihen MTV-Cosmopolitan-pornolehti-maailmaan, jota kaikkialta tyrkytetään. Voi, toivon niin kovin, että pikku tytöstani kasvaa mieluummin kiukkuinen kettutyttö-punkkari-anarkisti kuin seksuaalisuutensa kautta hyväksyntää etsivä hiphop-videon-pimu!

Toivon niin paljon ja tulen niin käsittämättömän vihaiseksi kun mietin minkälaisessa maailmassa tyttäreni kasvaa ja minkälaisia ihmisiä hän tuleekaan vielä kohtaamaan. Se viha ja raivo, jonka tällaiset kirjat herättävät uuvuttaa. Nämä asiat eivät ole minulle uusia ja niihin törmääminen turhauttaa, surettaa ja suututtaa joka kerta yhä enemmän. Mikä tässä maailmassa on vialla? Miksi tietyt miehet käyttäytyvät niin idioottimaisesti? Kuka heidät on sellaisiksi kasvattanut? Mistä me löytäisimme voiman ja kärsivällisyyden ja keinot taistella tällaista pahuutta vastaan? Kuten sanoin, maailma ei muutu pisaraakaan paremmaksi vaikka minä luen tällaisia kirjoja. Minä tiedän jo. Minä toiminkin jo. Se on ihan joku muu, jonka pitäisi lukea nämä kirjat. Ja jotenkin tuntuu siltä, että ne joiden pitäisi eivät ikinä lue.