Tähdet, joita sanotaan olevan enemmän kuin hiekanjyviä, muodostavat kuvioita ja kirjaimia joita en kyllästy katsomaan, vaikka en osaa lukea niitä. Sanskriittiakaan en osaa lukea, mutta silti sanskriitin pelkkä näkeminen synnytti minussa ennen syvän ja selittämättömän ilon. Samoin runoilijoiden kieli, vaikka tarkoitusta ja päämäärää en aina voinutkaan ymmärtää. Suurin ilo on oivallus; mutta aistiminen suo joskus välittömämmän ilon kuin puoli ymmärrystä.

 

Ylläoleva lainaus on peräisin Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelman "Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia" ensimmäisestä novellista. Jotenkin tuntuu, että se on samalla kirjailijan vinkki siitä kuinka näitä novelleita tulee lukea. 

Kirjan novellit ovat kuin unia. Niissä ei päde päivätajunnan logiikka vaan tapahtumat vierivät eteenpäin kuin unessa tai runossa. Tarinat ovat novellin ja runon välimaassa, täynnä symboliikkaa, joka ei välttämättä heti aukea lukijalle, mutta joka silti viehättää ja herättää kiinnostusta ja halun lukea eteenpäin. Novelleissa seikkailevat mm. Laotse, Pythagoras ja Pyhä Pietari ja samalla myöskin virtahevot, norsut ja liikaa viiniä juoneet pianistit. Meininki on välillä hyvinkin ahdistavaa ja surullista, toisinaan taas hilpeää ja hyväntuulista. Absurdius pysyy kuitenkin uskollisesti mukana, niin kuin hyvissä unissa aina kuuluukin.

 

Joku juoksi huohottaen takanani, pysähtyi, työnsi käärön kainalooni, kuiskasi käheällä kiihtyneellä äänellä: "Ottakaa se, piilottakaa! Minua ajetaan -" Ennen kuin käsitin mitä oli tapahtunut, hän oli jo kadonut kulman taakse.

Kainalossani oli elävä lämmin olento, virtahepo. Luultavasti mies oli varastanut sen eläintarhasta tai  joltakulta yksityiseltä, joka rakasti virtahepoja; kukaties hän oli merimies, ja oli tuonut eläimen ulkomailta.

Oli miten oli, hepo tarvitsi turvapaikan. Päätin ottaa sen luokseni; olihan minulla ollut kissoja ja koiriakin, ja kerran pieni murmeli. Kirahvista olin aina uneksinut. No, virtahepo oli yhtä hyvä. - Voisinhan myöhemmin panna ilmoituksen lehteen: "Virtahepo löydetty. Omistaja saa periä tuntomerkit mainitsemalla."

Vein sen kotiin ja tarjosin maitoa. Poistuin hetkeksi keittiöstä katsoakseni tietosanakirjasta, mitä virtahevot syövät, ja kun palasin takaisin, hepo oli sitonut esiliinan vyölleen ja puuhasi jotakin lieden ääressä. Menin katsomaan, se oli italialaista salaattia.

-Rrrosoll, rrosoll, se sanoi ja hymyili ystävällisesti.

 

Itselläni ainakin heräsi kiinnostus lukea Mannerin tuotantoa enemmänkin. Jos joku lukija osaa vinkata mikä teos kannattaisi lukea seuraavaksi vinkkejä otetaan vastaan! Pitäisi varmaan tutustua myös Helena Sinervon romaaniin "Runoilijan talossa".