Tervehdys tänne blogiin! Tauko on ollut pitkä ja tarpeellinen. Ensimmäistä kertaa moneeeeen vuoteen vietin kokonaisen kuukauden mittaisen kesäloman. Ehdin piipahtaa Suomessa, lukea valtavasti ja mietiskellä elämääni. Palattuani kotiin Osloon tapahtui täällä tuo kammottava tragedia. Aivan Oslon keskustassa räjäytettiin autopommi jonka jälkeen nuorisoleirillä Utøya-saarella ammuttiin kymmenittäin teinejä. Tapahtuman vaikutusta täällä Oslossa on vaikeaa kuvailla. Norja on niin pieni, että täällä jokainen tuntee jonkun saarella tai pommi-iskussa vahingoittuneen. Omassa lähipiirissäni on neljä ihmistä, jotka ovat menettäneet ystävän sekä useita, jotka tuntevat jonkun vahingoittuneista. Meidän perheemme on kuitenkin turvassa eikä kukaan minun läheisistäni ole vakavasti vahingoittunut. Silti tapahtuma tulee vaikuttamaan täällä Norjassa vielä kauan.

On mahdotonta käsittää kuinka paljon surua yksi ihminen on saanut aikaan. Kuinka montaa perhettä tämä tragedia on jollain tapaa koskettanut. Ensimmäisen viikon tapahtuneen jälkeen yritin kovasti löytää jonkinlaista logiikkaa tappamisen takaa, jonkinlaisen syyn tai selityksen, mutta mitä enemmän tietoja tappajasta saadaan sitä vähemmän missään tuntuu olevan logiikkaa. Olen luovuttanut. Joitakin asioita aivoni eivät vain käsitä. Tätä tragediaa en osaa selittää.

Samaan aikaan olen ollut äärimmäisen ylpeä näistä ihanista oslolaisistani. Kaiken surun ja kauheuden keskellä täällä on puhuttu yhä uudelleen ja uudelleen rakkaudesta ja siitä kuinka meidän tulee pitää huolta toisistamme. Toisin kuin aikoinaan WTC-tornien terrori-iskujen jälkeen, jolloin USA:ssa puhuttiin ennen kaikkea kostosta, on täällä sen sijaan toisteltu sitä, että jos nyt annamme yhteiskunnan muuttua suljetumpaan, vihamielisempään ja epäluuloisempaan suuntaan, vasta silloin ampuja on saavuttanut lopullisen tavoitteensa. Sen sijaan meidän tulee yhdessä näyttää, ettei terroristi saa vahingoitettua kaikkea sitä mikä norjalaisessa yhteiskunnassa on hienoa eli avoimuutta, demokratiaa, yhteistyötä ja huolenpitoa. Vihaan on täällä vastattu rakkaudella. Terroristille ja hänen tavoitteilleen ei anneta liikaa painoa tai julkisuutta, vaan keskitytään uhreihin ja siihen kuinka me kaikki voimme jatkaa tästä eteenpäin. Kuten useasti siteerattu saarelta pelastunut viisas nuori nainen sanoi: ”Jos yksi ihminen voi osoittaa näin paljon vihaa, ajatelkaa kuinka paljon rakkautta me kaikki muut voimme yhdessä osoittaa.”

Totta kai tämä Oslon tragedia vaikutti meihinkin, vaikkei se omalle kohdalle osunutkaan. Olin suunnitellut käyväni tuolloin perjantaina 22.7. pääkirjastossa yhdessä tyttäreni kanssa, mutta peruutimme reissun, koska aamulla satoi niin kovin. Kirjasto sijaitsee aivan tuon hallituskorttelin vieressä ja sekin vahingoittui pommi-iskussa ja on edelleen suljettuna. Jos päivä olisi ollut aurinkoinen olisimme siis mekin olleet siellä, kuten varmasti moni muukin. Joten päällimmäinen tunteeni kaiken jälkeen on ennen kaikkea kiitollisuus siitä, että meillä on kaikki näin hyvin.

Kesä on ollut itselleni muutenkin monella tapaa pysäyttävä. Kun vihdoin pääsin lomalle tajusin kuinka väsynyt olenkaan ollut viimeisten vuosien aikana. Päätin tehdä tiettyjä radikaalejakin muutoksia tähän arkeeni ja yksi niistä on viettää vähemmän aikaa internetissä. Mietin hetken ajan, että sulkisin blogini kokonaan, mutta se tuntuu vielä liian radikaalilta. Olen kuitenkin päättänyt, että päivitän tätä blogia tästä lähtien vain silloin kun se tuntuu ehdottoman välttämättömältä ja kun siihen on aikaa, joka ei ole jostakin muusta pois. En tiedä tarkoittaako se päivitystä tästä lähtien kerran viikossa, kerran kuukaudessa vai kerran vuodessa.

Kesälomalla luin enemmän kuin pitkään aikaan. Sain taas kokea miltä tuntuu lukea hyvällä omallatunnolla aamuun asti tai haukkaista kaksi (lyhyttä) kirjaa päivässä. Lukemista en aio edelleenkään rajoittaa, mutta en aio raportoida kaikkea lukemaani tänne blogiin. Ja yritän opetella jättämään kirjoja keskenkin, jos ne eivät innosta tarpeeksi.

Juuri nyt kaipaan arkeeni rauhaa ja levollisuutta. Haluan karsia velvollisuudet minimiin ja katsoa mitä syntyy tilalle, kun elämässä on mahdollisimman vähän asioita, joita ”täytyy” tehdä. Tähän mennessä tilalle on tullut iloa ja levollisuutta ja toisaalta myös jonkun verran vanhoja suruja ja pelkoja, joita en ole aikaisemmin kiireen keskellä ehtinyt surra pois.

Yksi kesän iloista syntyi, kun huomasin, että Vivi-Ann Sjögrenin kirjasta ”Mustaa kahvia, keksinmuruja” on otettu uusi painos ja sain tuon suuresti rakastamani kirjan vihdoin itselleni.  Vivi-Ann Sjögren on kaikella muotoa idolini. Tuo vanha nainen, näyttelijä ja kirjailija, boheemi maailmanmatkaaja ja ruuan rakastaja hehkuu viisautta, iloa ja lohtua. Näitä tällaisia naisia ajattelen aina, kun omassa elämässäni tulee eteen suruja. Mitä kaikkea tuokin on kokenut ja jaksaa yhä!

Tätä hidasta, kaunista ja viisasta kirjaa suosittelen ihan kaikille! Lisäksi: Pitäkää toisistanne huolta! Kaunista elokuuta kaikille!

 

En odota mitään muuta ateriaa yhtä malttamattomasti kuin aamiasta, aamuateriaa. Sellaistakin on sattunut, että nukkumaan mennessä olen ajatellut onnellisena: kun herään, saan syödä aamiaista! Ei siksi, että aamiaisessa sinänsä olisi jotain hohdokasta (mustaa kahvia, pala ruisleipää ja juustoa), vaan sen myyttisyyden ja rituaalisuuden vuoksi: rikot paaston, kohtaat elämän, liityt auringon ja valon rytmiin. Tiedän kyllä, jotku aamut ovat synkkiä ja inhottavia, sataa ehkä, ruisleipä on melkein lopussa, ei muista omaa nimeään eikä viikonpäivää, muutta aamiaisessa on silti hohtoa. (suom. Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen)