Itkosen ensimmäistä kirjaa lukiessa tuli tunne, että se oli juuri minulle kirjoitettu. Toista ”Anna minun rakastaa enemmän”-kirjaa lukiessani tunne vain voimistui. Elin itse monta vuotta elämästäni miehen kanssa, jonka elämä pyöri pienlevy-yhtiön ympärillä. Vuosien myötä tutuksi tulivat suuret toiveet ja unelmat, levytys-sessiot, ulkomaalaiset managerit, markkinointisuunnitelmat ja tuo musiikkimaailman suurin haave; pyrkimys ikuiseen nuoruuteen. Itkosen kirjaa lukiessa niin moni kohta tuntui tutulta, kaikki tuntui sopivan kohdalleen.

Toisaalta ”Anna minun rakastaa enemmän”-kirjaan saattaa varmasti samaistua melko moni tämän päivän kolmekymppinen. Mitä muuta me enää nykyisin haluamme kuin olla kuuluisia ja menestyneitä, ikuisesti nuoria seikkailijoita? Päähenkilö Antin elämässä tuntui olevan vain kaksi vaihtoehtoa: huumaava rokkänroll-elämä ulkomailla tai jämähtäminen espoolaiseen rivitaloon television äärelle. Toisaalla riskit, seikkailut, juhlinta ja hetkessä eläminen, toisaalla vastuu, pysähtyminen, pelkuruus ja taloudellinen turvallisuus. Miten hyvin ymmärränkään tuon ajattelutavan, miten tutulta se tuntuu, kuinka paljon tunnenkaan ihmisiä, jotka ajattelvat juuri noin.

Itseeni kolahti parhaiten kohta, jossa Antti seisoo sen rivitalonsa takapihalla tupakalla vaimonsa hyvin toimeentulevan ystävättären kanssa ja kuuntelee tämän vuodatusta siitä kuinka ystävä vielä jonakin päivän aikoo hypätä pois oravanpyörästään ja ryhtyä käsityöläiseksi. Kuinka moni meistä elääkään tuollainen haave takaraivossaan? Vielä jonakin päivän, kunhan olen ensin valmistunut, kunhan saan vähän rahaa kokoon, kunhan lainat on ensin maksettu... Haluavatko ihmiset oikeasti toteuttaa noita unelmiaan, olla kuuluisia muusikoita, kirjailijoita, matkustaa ympäri maailman? Vai haaveilevatko kaikki jostakin suuremmasta vain koska siihen meidät on opetettu? Ei riitä, että elää pientä turvallista elämäänsä ja on siihen tyytyväinen. Pitää pyrkiä ylemmäs, pidemmälle, nostaa uransa uudelle tasolle, käyttää koko potentiaalinsa, nähdä, kokea, elää luovasti ja täysillä jokaikinen sekunnin murto-osa!

Ja toisaalta, jos nuo unelmat ovatkin todellisia ja aitoja, itsestä nousevia, miksi yleisesti oletetaan, että ne tulee asettaa syrjään viimeistään kolmenkympin rajan lähestyessä? Nuorille vielä sallitaan oikeus haaveiluun ja seikkailuihin, riskeihin ja jopa hieman epärationaaliseen toimintaan, mutta jos joku onneton vielä nelikymppisenä yrittää saada läpi ensimmäistä levyään tai breikata taiteilijana pidetään häntä jo hiukkasen säälittävänä. Tulee mieleen Samuli Parosen ihana aforismi: "Hän löysi vihdoin itsensä", ne sanoivat miehestä, joka vasta varsin iäkkäänä lakkasi kehittymästä.

Onko se kummaa, että niin monet ihailevat ikuista nuoruutta, kun samalla yhteiskunnan odotukset ovat niin skitsofreenisen ristiriitaiset? Toisaalta odotetaan, että kansalainen on aina valmis muutokseen, kehittymään ja pyrkimään ylemmäs, rohkeisiin seikkailuihin ja huimiin riskeihin, toisaalta taas tehdään selväksi, että haihattelu ja suuret unelmat kuuluvat nimenomaan nuoruuteen ja keski-ikäisenä pitäisi kaikki olla jo saavutettuna, jos ei halua näyttää naurettavalta. Tuntuu, että kulttuurimme suurin päämäärä on olla ikuisesti nuori lahjakas lupaus. Ei ihme, jos alkaa jo kolmekymppisenä vähän ahdistaa. Harva on vielä sen ikäisenä ehtinyt lunastaa paikkaansa, mutta silti ympäriltä painostetaan, että olisi jo aika haudata ne lapselliset unelmat. Et sitten ollutkaan ihan niin lahjakas ja rohkea kuin luulit? No, menepä kuule kunnon töihin ja tee pari lasta.

Itkosen kirja oli kaikilla tavoilla täydellinen. Se kuvasi niin kirkkaasti ja selkeästi niitä pelkoja ja pettymyksiä joita niin monilla nykyisin on. Minne minun elämäni meni? Toteuttiko joku toinen minun unelmani? Saako tuota ovea enää millään auki?

Kiitos tästä kirjasta, minulle se oli tärkeä.