643946.jpg

Margaret Atwoodin uusin "Poikkeustila" ("Moral disorder", suom.Kristiina Drews) on ihana kirja! Siitä löytää enemmän keskustelua ja omiakin kommenttejani täältä, mutta nyt keskityn vain yhteen sen teemoista.


    "Mutta nyt minä olen okei", hän sanoo. "Luojalle kiitos lääkityksestä."
    "Niin", minä sanon. "Nyt sinä olet okei."
    Sisko syö joka päivä yhden tabletin – lääkityksenä synnynnäiseen kemialliseen epätasapainotilaan. Siitä kaikki lopulta johtui. Siksi hänellä oli välillä niin vaikeaa. Se ei ollenkaan johtunut minun hirviömäisyydestäni.
    Minä uskon sen, useinmiten.


Atwoodin kirjan päähenkilö on Nell, joka läpi kirjan huolehtii toisista ihmisistä; äidistään, siskostaan, miehensä ex-vaimosta... Kaikista koskettavimpana koin kuitenkin päähenkilön suhteen siskoonsa. Pikkusisko on ollut pienestä asti herkkä ja hiljainen, sellainen joka pelästyy helposti. Teini-iässä siskosta tulee kiukkuinen ja ahdistunut ja myöhemmin puoskarilääkäri antaa hänelle skitsofrenia-diagnoosin ja aivan liian vahvat psyykelääkkeet. Kestää kauan ennen kuin sisko pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Nell tuntee jatkuvaa syyllisyyttä ja yrittää pitää siskostaan huolta.


    "Jospa minä nujersin sinut, kun sinä olit pieni", minä sanon.
    "Joku ainakin nujersi", sisko sanoo ja nauraa.


Jotenkin tuntuu, että mielenterveysongelmia tai masennusta ei käsitellä kirjallisuudessa paljonkaan vierellä seisojan näkökulmasta. Useammin päähenkilönä on itse masentunut tai kirjassa kuvataan mitä masennus saa ihmisen tekemään, mutta läheisen huolta ja tuskaa ei yleensä erityisesti kuvata. Atwood kertoo tarkkanäköisesti tuosta siskon jatkuvasta huolesta ja syyllisyydestä. Mitä voin tehdä, jotta toinen voisi paremmin? Voiko masentuneen sanaan luottaa? Teinkö joskus jotakin, joka aiheutti tämän kaiken? Ja johtuuko kaikki todellakin vain kemiallisesta epätasapainosta?

Kaikki tuntemani ihmiset, jotka syövät masennuslääkkeitä (ja heitä on siis monia, eiköhän heitä ole monia melkein jokaisen lähipiirissä nykyisin,) ovat luonteeltaan herkkiä ja taitavia aistimaan muiden ihmisten toiveita ja odotuksia. He ovat kilttejä ja suloisia ja heidän vihansa ja surunsakin läpi paistaa tarve tulla pidetyksi. Ja sama tarvehan meillä on täällä kaikilla. Atwoodin kirja sai minut jälleen kerran miettimään missä määrin ihmisen suru johtuukaan kemiasta. Ovatko kiltteys ja herkkyys todellakin vain kemiallisia häiriöitä aivoissa? Missä menee vaarallisen herkkyyden raja? Joskus tuntuu, että masentuneilta ihmisiltä puuttuu tietynlainen muuri tai suojakilpi ympäriltään. Kaikki mikä koskee tulee aivan liian lähelle, suoraa luihin asti. Juuri tällainen tuntuu olevan myös Nellin sisko, tyttö joka pelästyy helposti. Onko tuo henkinen suojakilpi todellakin vain kemiallinen prosessi aivoissa?

Entä sitten liiallinen kovuus? Onko kovilla ja kylmillä ihmisillä myös kemiallinen häiriö aivoissa? Pitäisikö niiden poliitikkojen, jotka päättivät päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta mennä mittauttamaan omat aivokemiansa?


    "Sinä kulutit kaiken. Sinä käytit loppuun kaiken kivan", sisko sanoi. "Minulle ei jäänyt mitään."
    Nyt oltii syvissä vesissä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyin varovasti. "Minkä kaiken minä käytin loppuun?"
    Sisko pyyhki kyyneliä silmistään. Hän joutui miettimään hetken, valitsemaan jotakin murheensa ylitsevuotavasta maljasta. "Tanssimisen", hän sanoi. "Sinä käytit tanssimisen loppuun."