Puoli tuntia myöhemmin kävelimme Canal Streetiä pitkin kohti Greeneä. Kuljimme käsikynkkää, Violet välissämme. Violet lauloi norjalaista kansanlaulua - jotakin viulunsoittajasta ja hänen viulustaan. Bill yhtyi kertosäkeeseen matalalla äänellään ja lauloi kovaa. Minäkin lauloin, matkin merkityksettömiä sanoja marssiessamme kotiin. Violet nosti laulaessaan leukaansa ja katulamppujen valo osui hänen kasvoilleen. Ilma oli kylmä mutta kirkas ja kuiva, ja hän rutisti tiukasti käsivarttani ja minä tunsin miten keveästi hän käveli. Ennen kuin hän aloitti toisen säkeistön, hän veti henkeä ja hymyili taivaalle ja sitten, katsoessani häntä, näin miten hän ummisti hetkeksi silmänsä sulkeakseen pois kaiken muun kuin sen ylitsepursuavan onnen joka äänestämme kuului. Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Kun suljin oveni toivotettuani hyvää yötä Billille ja Violetille, tiesin että aamulla tunne olisi poissa. Katoavaisuus oli osa sen lumoa. (Siri Hustvedt, "Kaikki mintä rakastin")

Minä haluan uskoa, että tuo norjalainen kansanlaulu, jota Leo, Bill ja Violet laulavat on minunkin suuri suosikkini "Per Spelmann". Laulu kertoo miehestä, joka vaihtoi lehmänsä viuluun ja nautti soittamisesta sitten niin paljon, että päätti, ettei ikinä vaihtaisi viuluansa takaisin lehmään, ei vaikka tulisi yhtä vanhaksi kuin sillan alla majailevat kivet. Hieno viisu ja sopii hyvin hoilattavaksi keskellä katua yöllä juhlien jälkeen.