"Poikani Kevin" ("We Need to Talk About Kevin") on kirja, jota en missään nimessä suosittelisi kenelle tahansa, mutta jonka koin tärkeäksi itselleni. Olen iloinen, että Lionel Shriver kirjoitti tämän kirjan, joka on ahdistava ja surullinen. Olen iloinen, että luin sen, vaikka välillä rintaa puristi. Kirjan kertojana toimii Kevinin äiti, jonka entiselle miehelleen kirjoittamista kirjeistä koko tarina koostuu. Noissa kirjeissä hän käy läpi heidän perheensä tapahtumia ja yrittää ymmärtää sen torstain syytä.

En oikein tiedä, miten nimittäisin sitä torstaita. Minun korvissani "hirmuteko" kuulostaa sanomalehdestä napatulta, "tapaus" on jo törkeää vähättelyä, ja eikö "päivä jona poikamme syyllistyi joukkomurhaan" olekin liian pitkä? Siis käytettäväksi joka kerta, kun otan sen aiheen puheeksi? Aion nimittäin ottaa sen puheeksi. (suom. Sari Karhulahti)

Kertoja muistelee aikaa ennen lapsensa syntyä ja kuvaa tämän kasvua teini-ikäiseksi. Hän kertoo hieman myös elämästään nyt, siitä minkälaista on elää joukkomurhaajan äitinä ja käydä säännöllisesti tapaamassa poikaansa vankilassa.

Kirjan takakannessa ja siitä kirjoitetuissa lehtijutuissa on keskitytty erityisesti kahteen kirjan teemoista. Suurin kohu on ilmeisesti noussut siitä kirjan esiin nostamasta ajatuksesta, että kaikki äidit eivät välttämättä rakastakaan lapsiaan. Toisaalta on mietitty sitä voiko lapsi olla jo syntyessään paha. Mielestäni kumpikaan teema ei ole kirjan tärkeintä antia.

Ensinnäkin on aivan selvää, että kertoja rakastaa poikaansa. Se ei ole helppoa ja kevyttä rakkautta, mutta rakkautta se on ja se paistaa rivien välistä. On myös selvää, että poika rakastaa äitiään, vaikka osoittaa teoillaan täysin päinvastaista. Kyllä, kertoja voisi olla parempi äiti, mutta hän voisi olla myös paljon huonompi. Huonompia äitejä on maailma valitettavasti täynnä, eikä heidän kaikista lapsistaan kasva murhaajia. Sitä paitsi kirjan ympärillä käydyssä keskustelussa ärsyttää se, ettei siinä ole puhuttu isän osuudesta perheessä. On keskitytty vain pohtimaan äidinrakkautta ja sen muotoja ja unohdettu isät. Kirjan isän "see no evil, hear no evil, speak no evil"-asenne vaikuttaa kuitenkin melkein pelottavammalta kuin äidin lastaan kohtaan tuntema vastenmielisyys. Minkälainen isä sulkee silmänsä kaikelta?

Toisaalta taas omaan maailmankuvaani ei mahdu ajatus, että lapsi yksinkertaisesti "syntyy pahana", ei edes tällaisen kirjan jälkeen. Mielestäni on liian helppo ratkaisu selittää lapsen tekemän hirveät teot tämän "pahuudella". Itseäni nämä kirjan "kohu-teemat" eivät siis erityisesti kiinnostaneet.

Koin kirjassa tärkeäksi ennen kaikkea sen rehellisyyden. Kuvaus on totta kai yksipuolinen, koska kertojana oli vain yksi perheen jäsenistä. Tarinasta olisi varmasti tullut erilainen, jos kertojana olisi toiminut perheen isä, mutta omasta lähtökohdastaan kertoja vaikuttaa vilpittömältä. Hän on menettänyt elämässään kaiken, joten hän saattaa vihdoin puhua rehellisesti ja vapaasti, kertoa tarinansa kaunistelematta.

Mielestäni "Poikani Kevin" pohtii ennen kaikkea sitä Suurta Kysymystä Elämän Tarkoituksesta. Siinä se tulee yllättäen lähelle Dostojevskin "Rikosta ja rangaistusta". Jos jumalaa ei ole onko sillä väliä, että me tapamme toisiamme? Jos emme ole vastuussa kenellekään niin mikä estää meitä surmaamasta lähintä vastaantulijaa? Hyvät tavat? Rangaistuksen pelko? Mutta jos emme välitä myöskään hyvistä tavoista tai rangaistuksista niin mikä meitä loppujen lopuksi pidättelee?

Kirjan kertoja on menestynyt matkaoppaiden kirjoittaja. Hän on käynyt melkein jokaisessa maassa ja on vihdoin kyllästynyt matkustamiseen.

Eri maissa on erilainen sää, mutta kaikissa on jonkinlainen sää, jonkinlaista arkkitehtuuria ja jonkinlainen käyttäytymisnormisto, joka määrää, onko kohteliasta vai rumaa röyhtäistä ruokapöydässä. Siksi mieltäni ei enää askarruttanut niinkään se, pitääkö esimerkiksi Marokossa jättää sandaalit ovelle, vaan lähinnä se, että kaikissa kulttuureissa on kenkiin liittyviä tapoja.

Kertojalla on rahaa enemmän kuin tarpeeksi, hän on menestynyt työssään, hänellä on kokemuksia eri maista ja eri miehistä, hänellä on onnellinen ja tasapainoinen parisuhde ja nyt hän haluaa löytää jotakin "merkittävää, johon tuhlata" ja päättää tehdä lapsen. Ja katuu päätöstään heti raskaaksi tultuaan.

Mielestäni kirjan tärkein teema kiertyy tämän ympärille. Mikä on elämän tarkoitus sen jälkeen kun on jo tehnyt kaiken ja kokeillut kaikkea, käynyt kaikkialla? Voiko omien lapsiensa harteille sysätä vastuun siitä, että näiden tulisi antaa omalle elämälle merkitys? (Ja toimivatko melkein kaikki vanhemmat pohjimmiltaan juuri näin?) Ja jos niin tekee, voiko tuota lasta sitten syyttää, jos tämä ei haluakaan toteuttaa vanhempiensa odotuksia? Mitä jos tuo lapsikaan ei tiedä mikä on elämän tarkoitus ja on itsekin hukassa?

...ellei lapseton näe mitään syytä elää, miten lapsi voi muuttaa tilanteen? Jos täyttää elämänsä lapsilla, jättää sen tarkoituksen etsinnän heidän tehtäväkseen ja saattaa panna pelkurimaisesti alulle loputtoman viivytysten ketjun. Seuraava sukupolvi tekee näet todennäköisesti samoin ja tyytyy pelkästään lisääntymään eli pettämään itseään ja tyrkyttämään päämäärättömyyden filosofiaansa jälkeläisilleen.

(...) minä epäilen, että lapset haluavat isiensä ja äitiensä olevan kiireisiä. He eivät halua joutua tilanteeseen, jossa heidän on pakko täyttää vanhempiensa päivät vähäpätöisillä ongelmillaan. He haluava kuulla, että näiden elämässä on muitakin asioita, tärkeitä asioita. Osittain jopa heitäkin tärkeämpiä.

En kehota ketään laiminlyömään lastaan. Kevin oli kuitenkin vasta pikkupoika, ja hänen olisi pitänyt vastata yksin niin suureen kysymykseen, ettei hänen isänsäkään tiennyt, mitä siihen sanoisi, vaikka oli täysikasvuinen. Melkoinen taakka pienelle ihmisenalulle!

Kevin on selvästi älykäs, mutta ei tiedä mitä tuolla älyllään tekisi. Hän on lahjakas, mutta käyttää lahjakkuuttaan vain ilkeyksien ja julmuuksien suunnitteluun. Miksi? Yhden vastauksen Kevin antaa kirjan lopussa, kun hänen äitinsä käy tapaamassa häntä nuorisovankilassa viimeisen kerran ennen siirtoa aikuisten puolelle. Se on hyvä vastaus, koska se on ensimmäisiä kertoja kun Kevin on todella rehellinen äidilleen.

Kirja on täynnä pieniä teräviä huomioita perheestä ja parisuhteesta ja niissä se on voimakkaimmillaan ja julmimmillaan. Täytyykö joka perheessä olla yksi reipas ihminen pitämässä yllä tunnelmaa, jotta muut jaksaisivat? Miten kauas tuo esitetty reippaus vie meitä toisistamme? Käykö lopulta niin, että mitä lujempaa esitämme kaiken olevan normaalia ja hyvin, sitä korkeampia muureja rakemmamme välillemme? Ja jossain vaiheessa noita muureja ei saa rikki enää muulla kuin väkivallalla. Kirjasta jää tunnelma, että kaikki täällä ovat yhtä hukassa. Syyllisiä löytää helposti, mutta heidät eliminoimalla ei ehkä pelastakaan mitään. Toisaalta, jos olisimme toisillemme rehellisempiä ja myös niiden mustien ja pahojen ajatusten esiintuominen olis hyväksytympää, niin kenties tuo hukassa oleminenkaan ei olisi niin syvää ja vaarallista. Ehkä ahdistus, epätietoisuus ja viha vähenevät jos ne hyväksyy. En tiedä.