Viimeisin lukemani Nobel-kirja alkoi melkoisen tavanomaisena Toisen maailmansodan kuvauksena, mutta muuttui sitten puolen välin jälkeen radikaalisti. J.  M. G. Le ClézionHarhaileva tähti” kertoo kahdesta teini-ikäisestä tytöstä sodan keskellä. Ranskan juutalainen Esther joutuu pakenemaan saksalaisia ja näkee läheltä sodan mielettömyyden ja kauhun. Tarina on surullinen, mutta jollain tapaa jo moneen kertaan kerrottu. Kuten jokin aika sitten valitin Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu jo niin paljon ja toisinaan tuntuu, että olen kuullut nämä tarinat jo liiankin usein. Kirjan Esther muistuttaa teini-iässään kovasti vaikkapa Anne Frankia tai muita klassisia kertomuksia juutalaisista Toisen maailmansodan aikaan. Le Clézion kirjasta löytyy kuitenkin myös muuta.

Pakolaisvuosiensa jälkeen ja sodan päätyttyä päättää juutalainen Esther lähteä äitinsä kanssa kohti Israelia, maata, jossa he saisivat vihdoin elää turvassa ja rauhassa. Matkalla Jerusalemiin kohtaa Esther toiseen suuntaan kulkevia pakolaisia, palestiinalaisia, jotka matkaavat pois kotoaan, pois tilalle tulevien juutalaisten tieltä. Esther tapaa ikäisensä tytön, Nezman, eikä nuorista kumpikaan koskaan unohda tuota lyhyttä kohtaamista.

Tämän jälkeen kirjan tarina alkaa seurata arabityttö Nezmaa ja kuvata tämän kokemuksia pakolaisleirillä. Koko kirjan näkökulma keikahtaa ympäri ja tarina saa huomattavasti lisää syvyyttä.

Mielenkiintoista ja kuvaavaa on, että lukiessani juutalaisen tytön kokemuksia ajattelin, että tämän tarinan olen lukenut jo useasti. Sen sijaan lukiessani noita arabitytön kokemuksia pakolaisleiriltä mietin kuumeisesti, että miksen ole lukenut näitä tarinoita enempää? Nimenomaan kaunokirjallisia tarinoita pakolaisleireiltä, eikö kukaan muka kirjoita niitä? Ja mitä se kertookaan maailman kirjallisuudesta, ettei pakolaisleireistä kerrota enempää? Historiaa ei nimittäin kirjoiteta vain historiankirjoissa vaan myös ja ennen kaikkea kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa viihde-elokuvissa. Toisinaan on hyvä muistuttaa itseään siitä, että vaikka kuinka lukee on silti kuullut tarinoista vain murto-osan.  Kuinka paljon tarinoita onkaan vielä kuulematta! Miten paljon löytyy ihmisiä, jotka eivät saa ääntään ja kertomustaan esille, koska ei ole ketään, joka haluaisi heistä kirjoittaa tai lukea. Kirjallisuuskaan ei ole niin tasa-arvoista ja auvoisaa kuin usein haluaisi uskoa. Oma ääni on yhä valtaosalle ihmisistä etuoikeus, jota he eivät koskaan saavuta. Muun muassa tästä Le Clézio muistuttaa surullisessa ja kauniin runollisessa kirjassaan.