Olen aivan unohtanut raportoida tyttäreni tutti-tilannetta. Tutista siis luovuttiin tänä kesänä lopullisesti. Asiaa pohjustettiin lukemalla tutti-kirjoja ja keskustelemalla niistä. Lapsi päätti lahjoittaa tuttinsa vuohi-lapsille (siis kileille), joita tapasimme kotieläintarhassa. Siellä pienet kilit joivat emon nisästä maitoa ja lapsi tuli siihen tulokseen, että ehkä nuo tarvitsisivat tuttejakin. Lähetimme siis tutit vuohille postissa ja vuohet lähettivät kiitokseksi pillimehun ja pullaa. Tähän asti kaikki hyvin.

Mutta kun ensimmäinen ilta ilman tuttia saapui, päätti yleensä leppoisa, hyväntuulinen ja rauhallinen lapsemme, ettei suostuisi nukkumaan ilman ystäväänsä tuttia. Siinä se pieni sitten istui sylissäni kaksi tuntia kirkuen kurkku suorana. Yritin lohduttaa, mutta siitä tyttö suuttui vain enemmän. Yritin painaa lapsen päätä hellästi rintaani vasten, jos tyttö olisi vaikka siihen rauhoittunut ja nukahtanutkin, mutta lapsi tajusi aikeeni eikä suostunut. Hän halusi istua selkä suorana osoittaakseen, ettei varmasti aikoisi nukahtaa. Siinä sitten istuimme sylikkäin kaksi tuntia toisen huutaessa. (Mies kommentoi, että oven toisella puolella kuulosti siltä kuin olisin kiduttanut lasta julmasti koko kaksituntisen.) Lopulta tyttö sitten kuitenkin nukahti istualleen, selkä edelleen suorana, jolloin kippasin hänet sänkyyn ja siellä tyttö nukkui rauhallisesti aamuun asti. Huutaminen jäi siihen yhteen iltaan ja sen jälkeen olemme vain toisinaan muistelleet tuttia ja noita ihania hetkiä, joita saimme viettää sen seurassa! Mutta addiktiosta on siis toivuttu mallikkaasti. (Kun kerroin tämän tarinan tupakkalakossa olevalle ystävälleni hän pyysi, että saisiko hänkin tulla tänne meille huutamaan kahdeksi tunniksi aina iltaisin, kun tekee mieli tupakkaa. Lupasin, että saa tulla, sitä vartenhan ystävät ovat!)

Ja sitten tämän kerran varsinaiseen aiheeseen. Olemme nimittäin siirtyneet seuraavaan teemaan näissä opettavaisissa kirjoissa. Lapsen tämän hetkinen suosikkikirja on Ann Forslindin "Sohvi saa potan". Tarina alkaa sillä, että kirjan päähenkilö, Sohvi ihmettelee mitä ihmettä potalla oikein tehdään, pidetäänkö sitä päässä tai kerätäänkö siihen leluja? Kun potan käyttötarkoitus kirkastuu päättää päähenkilömme istuskella potalla jonkun aikaa. Suunnilleen kirjan puolivälissä tapahtuu käänne, jossa Sohvi pissaa kuitenkin vahingossa lattialle. Tästä viisastuneena hän päättää istua potalla hieman kauemmin ja lopulta kirja päättyy onnellisesti, kun pottaan tulee kakka! No, paljastin nyt sitten koko juonen ja loppuratkaisun, mutta tämä on siitä hyvä kirja, että sen voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka juoni olisikin jo tuttu. Ja aina se loppu riemastuttaa yhtä paljon! Suosittelen ehdottomasti kaikille, joille teema on ajankohtainen!

On se vaan hienoa kuinka kirjallisuus auttaa elämän käännekohdissa. Pienestä asti elämän vaikeita ja jännittäviä teemoja voi käsitellä taiteen keinoin ja siten selvitä isoistakin kriiseista eteenpäin!