On jokseenkin omituista, että lukiessani uutta kirjaa osaan vain hyvin harvoin aavistaa tuleeko kirjasta itselleni rakas, siis sellainen hirvittävän rakas, sellainen joka on pakko omistaa ja jota täytyy kuljettaa mukana jopa maasta toiseen. Hyvää kirjaa lukiessani tunnistan kyllä, että kirja on hyvä ja pidän siitä, mutta ne suuret rakkaudet tajuaa yleensä vasta jälkikäteen. Kun huomaa kuukausia kirjan lukemisen jälkeen haikailevansa juuri sitä tiettyä tunnelmaa ja siinä vaiheessa kirja on kuitenkin jo palautettu kirjastoon tai lainattu sille ystävälle, jolta ei koskaan saa kirjojaan takaisin.

En ole mielestäni kirjahamsteri. Yritän kierrättää kirjoja mahdollisimman paljon, esimerkiksi bookcrossingin kautta ja siksi aina toisinaan joudun katumaan. Ja silloin on yleensä jo liian myöhäistä, kirja on jo pistetty eteen päin jollekin toiselle ja tuntuu pöhköltä lähteä ostamaan uudestaan kirjaa, jonka on jo kertaalleen omistanut.

Mutta kun jotkut kirjat eivät vain päästä otteestaan. Juuri nyt esimerkiksi haluaisin lukea uudelleen ihan kaikki Vigdís Grímsdóttirin suomennetut teokset ja monista niistä on tässä vaiheessa varmasti jo painoskin loppu. En minä niitä mistään saa, tähän hätään. Ja kun juuri tänään on päällä sellainen Grímsdóttir-kutina, johon ei oikein auta mikään muu. 

En ole kirjoittanut Grímsdóttirista tänne blogiini lainkaan niin paljon kuin kuuluisi. Mutta suurista rakkauksista on vaikeaa keksiä mitään järkevää sanottavaa. Olen kuitenkin kirjoittanut jotakin täällä, täällä ja täällä.