Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen, elämän normeja niin perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi, kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti sanoen yhtään mitään. (suom. Erkki Kirjalainen)

 

Näillä kahdella lauseella alkaa José Saramagon "Oikukas kuolema". Ja nuo kaksi lausetta kuvaavat koko kirjaa erittäin hyvin. Ensimmäinen lause on viiden sanan mittainen, mutta heti sitä seuraavassa lauseessa on yhteensä 72 sanaa. Sellaisista lauseista Saramago selvästi pitää. Kiemurtelevaa, vuolasta ja jaarittelevaa kerrontaa, jotenkin valloittavan sympaattista, mutta ei sitä kaikista helpointa luettavaa. Pidän Saramagon lakonisesta huumorista kovastikin, mutta silti en suosittelisi tätä kirjaa ihan kenelle tahansa tai mihin tahansa tilanteeseen. Saramago vaatii aikaa ja keskittymistä. Ainakaan itse en pystynyt "hotkaisemaan" tätä kirjaa, mutta vaikeaa tätä oli pätkissäkään lukea. Parasta olisi istuskella vaikkapa jossakin odotushuoneessa, missä ei voisi tehdä muuta kuin lukea. Kun on sitten saanut kahlattua kirjasta kolmasosan alkaa Saramagon teksti yhtäkkiä kulkea helpommin. Vuolasta se on loppuun asti, mutta ei siihen huku.

"Oikukas kuolema" ei ollut missään nimessä vaikea kirja. Se oli hauska ja oivaltava, mutta ei kuitenkaan kevyt. Kerronnan vuolauden lisäksi tarinasta tekee erikoisen sen, että kirjan "päähenkilö" saapuu paikalle vasta kirjan loppupuolella. Useimmista romaaneista löytyy helposti ensimmäisiltä sivuilta päähenkilö, jonka elämää lukija lähtee seuraamaan. Saramago sen sijaan kuvaa kokonaista kansakuntaa ja sen tuskia vaikeassa historiallisessa tilanteessa. Hetki piipahdetaan kuolemaa tekevän kuningataräidin luona, hetkinen köyhien maalaisten torpassa, sitten tutustumme kansalliseen television johtajaan, mutta yksikään näistä henkilöistä ei nouse esille muita tärkeämpänä. Ei ennen kuin esille astuu itse tuoni ja eräs sellisti.

"Oikukkaan kuoleman" idea on aivan loistava. Kuinka usein me ihmiset olemmekaan haaveilleet maailmasta, jossa kukaan ei koskaan kuolisi! Miten ihanaa olisikaan, jos voisimme kaikki elää ikuisesti! Ja jos kuoleman nyt on pakko tulla, niin miksi ihmeessä se on usein niin yllättävä ja nopea? Kuinka epäreilua onkaan, että niin usein ihmiset kuolevat voimatta ensin hyvästellä rakkaintaan tai maksamatta jäännösverojaan!

Saramago vie ajatusketjun sen ratkaisevan askeleen edemmäs. Hän näyttää meille minkälainen olisi maa, jossa kukaan ei koskaan kuolisi. Eräänä aamuna kuoleminen on vain lakannut. Ihmiset elävät eteenpäin aivan kuin ennenkin, mutta kukaan koko maassa ei kuole. Hyvin pian huomataan tämän ihanan asian kääntöpuoli: myöskään vakavasti sairaat eivät kuole. Jos kehosi menee kolarissa tuusannuuskaksi jatkat silti yhä elämääsi, henkitoreissasi ja tuskissasi, mutta kuolemaan et onnistu. Myöskään vanhukset eivät enää kuole ja hyvin pian sairaalat ja vanhainkodit täyttyvätkin ääriään myöten. Ja entäpä nuo tuhannet työttömiksi jäävät hautausurakoitsijat! Tai vakuutusyhtiöt! Kuinka myydä henkivakuutuksia ihmisille, jotka eivät ikinä kuole?

Saramagon kuvaus yhteiskunnasta kuolemattomuuden kourissa on terävä ja hillittömän hauska. Hänen satiirinsa osuu erityisesti poliitikkoihin, jotka yrittävät hallita tilannetta, jota on mahdoton hallita. Ivaillen Saramago kuvaa, kuinka poliitikoille on tärkeintä säilyttää omat kasvonsa ja kansan luottamus siihen, että joku muka yhä tietää mistä kaikessa on kysymys.

Myös kansalaiset itse yrittävät löytää keinoja selviytyä tilanteesta. Koska kuolema toimii edelleen maan rajojen ulkopuolella alkavat näppärimmät kuljettaa sairaita sukulaisiaan rajan yli kuolemaan. Myös tilanteen herättämät filosofiset keskustelut luotaavat syvältä. Jos kuolemaa ei enää ole voiko silloin olla uskontoakaan? Eikö kristinuskon syvin sanoma ole kuoleman voittaminen? Entä, jos mitään kuolemaa ei enää ole, eikö silloin uskonnostakin tule tarpeeton?

Kun kansalaiset ovat aikansa valittaneet ja tulleet tulokseen, ettei ikuinen kuolemattomuus sittenkään ole se mitä he haluavat, alkaa kuolema jälleen toimia. Mutta tällä kertaa hän päättää lähettää ihmisille viikkoa ennen näiden kuolemaa tiedonannon, jossa kerrotaan ystävällisesti ja asiallisesti, että hyvä herra, viikon kuluttua tulette kuolemaan, olkaa hyvä ja hoitakaa asianne kuntoon: hyvästelkää rakkaanne, sopikaa riidat ja hoitakaa velkanne pois. Kumma kyllä ikuisesti tyytymättömät kansalaiset eivät pidä tästäkään vaihtoehdosta. Ja lukijan on pakko myöntää nolona: kyllä meitä ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Vasta kaiken tämän jälkeen kirjan päätarina varsinaisesti alkaa. Nimittäin tässä vaiheessa kirjaa itse tuoni astuu päähenkilöksi ja pääsemme seuraamaan hänen elämäänsä. Siitä en nyt kerrokaan enempää, etten tulisi paljastaneeksi ihan kaikkea. Tästä kirjasta on vaikea olla kertomatta liikaa, kun tekee mieli paljastaa kaikki kirjailijan keksimät näppäryydet ja vitsit. (Esimerkiksi se kuinka lukijalle kerrotaan, että kuolinviestejä kirjoitellessaan tuoni, jolla ei ole kieltä ja joka ei siksi voi nuolla kirjekuoria kiinni, käyttää noita nykyajan näppäriä itseliimautuvia tarralla varustettuja kirjekuoria.) Mutta lopetan nyt tähän ja sanon vain, että lukekaa itse! Tämä kirja on hauska! Eikä kuitenkaan vain hauska, vaan samalla kirja on myös koskettava ja viisas, ei todellakaan pelkkää hekottelua tai tekonäppäryyksiä.

Niin ja vielä erityiskiitos suomentajalle! Vaikka teksti on vuolasta ja polveilevaa on se samalla silti selkeää ja erittäin hyvää kieltä mikä osoittaa, että suomentaja on selvästi nähnyt vaivaa kääntäessään Saramagon mutkikkaita lauseita.

 

Kuolema ei koskaan vastaa, eikä tämä johdu siitä ettei se tahtoisi vastata, se ei vain tiedä mitä ihmisen suurimman tuskan edessä sanoisi.

 

Täytyy vielä huomauttaa, että tämän kirjan luettuani en osannut niin kovin surra José Saramagon vain muutama viikko sitten tapahtunutta kuolemaa. Totta kai on surullista, että hieno kirjailija on lopullisesti poissa, mutta tästä kirjasta käy ilmi, ettei Saramago itse kammonnut kuolemaa. Selvästikin hänen mielestään kuolema, traagisuudestaan huolimatta, on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä.