Katsoin vasta nyt netistä tämän viikon jakson ohjelmasta "10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa" ja täytyy sanoa, että olipas loistava jakso! Kirjana oli Minna Canthin "Työmiehen vaimo", jonka itsekin olen lukenut kauan sitten ja tulin iloiseksi, että ohjelmassa oli oikein kunnon keskustelua, jopa väittelyä asiasta, jonka puhujat kokivat itselleen tärkeäksi. On ihanaa nähdä kun (jopa kulttuuri-)ihmiset kunnolla innostuvat ja tempaantuvat mukaan keskusteluun. Auli Mantila vaikutti todella fiksulta ja oli hauska nähdä kuinka Anna Kortelainen kiukustui. Hän sanoi jossain vaiheessa, että olisi tärkeää kuunnella ihmisiä (=naisia) myös heidän vihassaan, eikä sivuuttaa näitä vähättelemällä tuota vihaa ja leimaamalla vihaiset naiset hysteerisiksi. Samaa kannattaisi toteuttaa laajemminkin, vaikka ihan maailmanpolitiikassa. Kannattaa tarkkaan harkita ihmisten leimaamista esimerkiksi fanaatikoiksi (tai terroristeiksi) vain siksi, että nämä ovat vihaisia. Jos ihmiset ottaisivat vakavammin toistensa vihan ja oikeasti kuuntelisivat toisiaan eivät tilanteet ehkä kärjistyisikään niin pahasti.

Juuri ohjelmassa esiin nostetuista aiheista keskustelin viime viikolla ystäväni kanssa: naisista ja köyhyydestä. Niistä riittää puhuttavaa, edelleen. Timo Harakka valitteli kun viime vuoden äänioikeuden juhlapuheissa puhuttiin vain naisista jotka saivat äänioikeuden, mutta unohdettiin että samalla sen saivat muutkin köyhät. Harakan kommenttiin on pakko totuuden nimissä lisätä, ettei juhlapuheissa mainittu sitäkään, etteivät tuolloin oikeasti kaikki saaneet äänioikeutta, esim. vammaiset saivat oman äänioikeutensa vasta vielä paljon myöhemmin...

Mielenkiintoista ohjelmassa oli myös heti alussa Auli Mantilan kommentti siitä, että (varsinkaan nuori) lukija ei halua samaistua itseään alemmas, heikkoihin ja nöyryytettyihin vaan samaistuu mieluummin niihin joilla on valtaa, vaikka nämä olisivatkin vastenmielisiä. Jäin miettimään, että voisiko tähän liittyä se, etten aikoinaan pitänyt Maria Jotunin "Huojuvasta talosta". En millään pystynyt samaistumaan päähenkilöön, joka oli mielestäni reppana. Muistan inhonneeni päähenkilöä ja samaistuneeni hänen siskoonsa, joka oli sivuhenkilö ja huiteli maailmalla vapaana ja rohkeana. En myöskään koskaan onnistunut samaistumaan Anna Kareninaan. Johtuikohan sekin siitä, että koin lukiessani Annan liian reppanaksi? Hmm... mielenkiintoista. Ja muuttuukohan tämä asia todella vanhetessa, kuten Mantila ennusti. Tuleeko minuunkin lisää ymmärrystä ärsyyntymisen sijaan kasvaessani? Toivottavasti.

Niin ja kyseisen ohjelman voi siis käydä katsomassa täältä, suosittelen!