Yleensä kirjoitan tänne blogiini niin, etten paljasta lukemistani kirjoista liikaa. Niin, että nekin jotka eivät ole tiettyä kirjaa lukeneet, voivat huoletta lukea blogimerkintäni eikä mahdollinen tuleva lukukokemus mene siitä pilalle. Haluan ennen kaikkea suositella kirjoja ja merkitä ylös niiden synnyttämiä ajatuksia ja tunteita. En kirjoita niinkään kirja-arvosteluja vaan kirjapohdintoja. Tästä syystä en ylensä myöskään keskity kirjailijoiden yksityiselämään, sillä en usko, että kirjailijan historian tunteminen olisi millään tavalla välttämätöntä kirjan lukemiselle ja siitä nauttimiselle.

 

Tällä kertaa toimin toisin. Tulisn siihen tulokseen, että jos yritän jatkaa aiemmalla linjallani enkä halua paljasta kirjasta liikoja, joudun sensuroimaan pohdiskelujani aivan liikaa. Joten tässä varoituksen sana: olen jakanut tämän blogimerkintäni kolmeen osaan. Ensimmäisen osan voivat lukea kaikki nekin, jotka eivät vielä ole lukeneet Siri Hustvedtin kirjaa ”Kaikki mitä rakastin”. Toisessa osassa tulee sitten niitä juonipaljastuksia, joten sitä en suosittele niille, jotka eivät ole vielä lukeneet itse kirjaa. Kolmannessa osassa ”paljastelen” sitten vielä vähän lisää kirjailijan omasta elämästä, en kuitenkaan mitään sellaista mitä kuka tahansa ei löytäisi viiden sekunnin googlettamisella, mutta silti jotain sellaista mikä muutti minun suhdettani tähän kirjaan. No niin, yritetään sitten selviytyä ja sanoa tästä kirjasta jotakin järkevää.

 

1.

Melkein jokainen, jonka kanssa olen puhunut ”Kaikki mitä rakastin” -kirjasta on kuvaillut kokemusta samalla tavalla. Aluksi puudutti. Vaikka kirja oli hienosti kirjoitettu se junnasi hieman paikallaan eikä lukija aivan käsittänyt mistä kaikki vouhkaus kirjan ympärillä johtui. Kuitenkin suunnilleen sivun sata kohdalla tai kirjan toisen osan koittaessa lukijan suhde kirjaan muuttui ja siitä tulikin sitten kertaheitolla hieno ja vaikuttava tarina. Ehkä juuri siksi, että minua oli niin moneen otteeseen varoiteltu pidin itse kirjasta heti alusta alkaen. Ymmärrän kyllä, että kirja saattoi jotakuta puuduttaa, itsekin jossain välissä mietin, että tässä on nyt kyllä sitten käyty läpi ihan kaikki mitä rakastin, taulut, kaupunginosat, ihmiset, niin yksityiskohtaisesti että ehkä vähempikin riittäisi. Joten sanon saman varoituksen teille muille tuleville lukijoille: kirja muuttuu ja syvenee puolen välin tienoilla ja siihen tulee mukaan ainakin kaksi isoa teemaa, joten kannattaa sinnitellä vaikkei kirja heti alusta alkaen kiehtoisikaan.

Mistä kirja sitten kertoo? New Yorkin taiteilijapiirestä ja erityisesti kahdesta perheestä ja heidän läheisestä ystävyydestään vuosikymmenien kuluessa. Teemoja kirjassa riittää vilisemällä. Erityisesti kirjassa käsitellään kuvataidetta, sillä yksi päähenkilöistä on taiteilija ja toinen taidehistorijoitsija. Mukaan mahtuu myös runoilijoita ja tutkijoita. Mieleen nousi väistämättä mm. Anna Kortelaisen kiinnostava kirja ”Levoton nainen – Hysterian kulttuurihistoriaa”, sillä yksi päähenkilöistä tutkii juuri tuota samaa teemaa. Ylipäätään kirjassa käsitellään sitä kuinka kulttuuri- ja aikasidonnaisia erilaiset sairaudet ovat. Sata vuotta sitten meillä oli joukoittain hysteerisiä naisia, nyt joka toisella länsimaisella tytöllä on jonkinlainen syömishäiriö. Sosiopaatit ja psykopaatit saattavatkin kärsiä epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä tai olla narsisteja, riippuen terminologiasta. Samat ongelmat meillä ovat silti keskuudessamme, niihin vain reagoidaan eri tavoin. Toinen mieleen nouseva suomalainen oli tietenkin Teemu Mäki ja hänen typerä kissankidutus-”taiteensa”. Hustvedt pohtii monessakin kohtaa sitä missä taiteen rajat menevät ja vie kysymystä vielä paljon Mäkeä pidemmälle.

Kirja on siis monella tapaa hyvin ”älyllinen”, sillä siinä käsitellään yksityiskohtaisesti erilaisia taideteoksia ja väitöskirjoja. Ainakin itsessäni syntyi halua opiskella taidehistoriaa, sillä kirja opetti katsomaan teoksia tarkkaan ja hartaudella. Kuitenkaan ”Kaikki mitä rakastin” ei käsittele vain taidetta vaan myös elämää ja ihmisiä, sillä myös ja ennen kaikkea heitä päähenkilö Leo Hertzberg rakastaa. Kirja on koskettava ja surullinen, haikea ja hyytäväkin, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Tarina oli kaiken kaikkiaan niin täynnä erilaisia teemoja, ajatuksia ja kohtaloita, että luulen tämän kirjan pyörivän mielessä vielä kauan. Kaiken tämän lisäksi kirjan teksti kulkee sujuvasti ja vaivattomasti. Kirja on täynnä kauniita lauseita ja kauniita kohtauksia. Niitä on niin paljon, etten osaa tähänkään valita yhtä sellaista, joka kuvaisi kokonaisuutta jotenkin kattavasti. Menkää ja lukekaa itse!

Ja nyt sitten silmät kiinni kaikki te, jotka ette ole kirjaa vielä lukeneet. Käykää kirjastossa ja palatkaa tänne sitten myöhemmin, sillä nyt seuraa niitä juonipaljastuksia.

 

2.

Kirjan alkuperäinen nimi ”What I loved” on itse asiassa paljon monimerkityksellisempi kuin suomennettu nimi. Kirjan loppupuolellahan Violet sanoo:

 

Minä vihaan Markia. Ja ennen minä rakastin häntä. En tietenkään heti, mutta minä opin rakastamaan häntä hiljalleen ja sitten myöhemmin vihaamaan, ja minä kysyn itseltäni: Vihaisinko minä häntä jos olisin synnyttänyt hänet, jos hän olisi minun poikani? Mutta kaikkein kamalin kysymys on: Mitä minä oikein rakastin?

 

Kirjan nimi ”What I loved” saattaa ollakin siis kysymys. Billin ja Lucillen poika Mark kuvataan kirjassa psykopaattina, jokseenkin samanlaisena kuin Lionel Shriverin ”Poikani Kevin”-kirjan lapsi. Erityisen surullinen on loppupuolen kohtaus, jossa Markin äitipuoli Violet muistelee, että vanhempiensa eron aikoihin Mark kyllä aluksi reagoi ilkeilemällä, mutta muuttui sitten yhtäkkiä ”täydelliseksi”, helpoksi ja mukautuvaiseksi lapseksi, josta kaikkien oli helppo pitää. Tosin samalla tuo täydellinen lapsi puri toisia salaa ja valehteli patologisesti vuosikausia. Eli mikä tuon täydellisen lapsen hinta sitten oli?

Kirjaa lukiessa ei voinut olla miettimättä sitäkään kumpi on vanhemmalle pahempaa, oman lapsen kuolema vai se, että lapsesta kasvaa manipuloiva psykopaatti, jolla ei ole pienintäkään sympatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja johon on mahdotonta saada todellista kontaktia? Viattomana taidemaailman kuvauksena alkava kirja päättyy hyvin syviin ja surullisiin mietteisiin perheestä ja sen merkityksestä. Kuinka paljon surua ihminen jaksaa kantaa? Leo pysyy hengissä vaikka menettää poikansa, mutta Bill kuolee elävän poikansa aiheuttamaan huoleen ja suruun.

Kirja pistää miettimään sitäkin pääsemmekö me koskaan lopullisesti eroon niistä ihmisistä joita olemme joskus rakastaneet? Kirjan kaikki keskeiset naiset päätyvät lopulta hylkäämään New Yorkin ja muuttavat jokainen jonnekin muualle, pois elämänsä miesten luota. Silti Erica pitää jatkuvasti yhteyttä entiseen mieheensä ja Violet päätyy tutkimaan psykopatiaa poikapuolensa Markin vuoksi. Myös Billin ensimmäinen vaimo Lucille on tavallaan jatkuvasti läsnä vaikkei hän kirjassa kovin paljon esiinnykään.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että kirja pysyy yllättävän hyvin kasassa ollakseen tupattu noin täyteen erilaisia teemoja ja juonenkäänteitä. Ja kaikkine teemoineen kirja tuli hyvin lähelle. Se kosketti ja sitä oli pakko lukea lähes ahmimalla, jotta saisi tietää kuinka kirjan henkilöille lopulta käy.

 

3.

Sitten vielä se viimeinen käänne. Luettuani kirjan ja googletettuani sitä vain hetkisen kävi ilmi, että kirja on ilmeisesti hyvinkin vahvasti omaelämäkerrallinen. Hustvedt on itse sanonut, että Billin esikuvana on ollut hänen oma miehensä kirjailija Paul Auster ja Billin ja Violetin avioliitto muistuttaa heidän avioliittoaan. Violetilla on myös norjalaiset sukujuuret, kuten Hustvedtilla itsellään. Eräässä haastattelussa kirjailija sanoi, että Lazlon esikuvana on ollut hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Jim Jarmusch ja se kaikista surullisin puoli asiassa on se, että ilmeisesti myös Markin esikuva on ollut Paul Austerin poika Daniel Auster miehen edellisestä avioliitosta kirjailija Lydia Davisin (=kirjan Lucille?) kanssa. Vuonna 1998 Siri Hustvedtin poikapuoli Daniel Auster tuomittiin, koska tämä oli varastanut rahaa huumediileriltään. Auster oli myös ollut samassa huoneessa kun klubipromoottori Michael Alig (=kirjan Teddy Giles?) murhasi ja paloitteli huumediileri Angel Melendezin (=kirjan Rafael Hernandezin?). Valitettavasti täytyy myöntää, että tämä tieto muutti suhtautumistani kirjaan kovastikin. Tiedän, että useat kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä taiteessaan, mutta jotenkin ajatus siitä, että Hustvedtilla itsellään on kenties Markin kaltainen poikapuoli keikautti kirjan teemat ympäri. Oliko tämä kirja jonkinlainen kosto?

Olen melko vakuuttunut siitä, että en halua tietää kirjailijoiden elämästä liikaa. Totta kai minussa on se utelias ja juorunnälkäinen puoleni, kuten kai meissä kaikissa, mutta minulta liika tieto on pilannut monia kirjoja. Olin aikoinani erittäin pettynyt, kun kuulin, että John Irving ihan oikeasti harrastaa painia! Olin jotenkin kuvitellut kaiken sen painimisen hänen kirjoissaan ironiaksi, mutta ei, mies aivan oikeasti tykkää painia! No, tämän Hustvedtin kohdalla ehdin ihailla ja ihmetellä hänen kykyään sekoittaa näin monia syvällisiä teemoja samaan kirjaan, kunnes sitten kävi ilmi, että samat teemat ovat sekoittuneet hänen omassakin elämässään. Se teki tästä kirjasta jotenkin vielä surullisemman, mutta myös raaemman ja julmemman ja tietyllä tapaa myös pikkumaisemman. En voi enää suhtautua ”objektiivisesti” esimerkiksi Lucillen hahmoon, kun epäilen, että Hustvedt kuvaa siinä miehensä entistä vaimoa. Ja nyt kirjaa ajatellessani en voi olla miettimättä sitä millaiset välit Hustvedtilla ja Daniel Austerilla nykyisin on ja kuinka poika on suhtautunut tämän kirjan ilmestymiseen. Huomasin, että tuosta New Yorkin paloittelumurhasta on tehty elokuvakin ”Party Monster”. Kummallista, mutta minulla on jollain tapaa myös suuri suojelunhalu näitä kirjan henkilöitä kohtaan. Toivon, että jos näillä hahmoilla on todella esikuvansa oikeassa maailmassa (asiasta kun on myös vastakkaisia mielipiteitä) niin nuo esikuvat voisivat hyvin ja olisivat onnellisia. Kai tuo suojelunhalu kertoo siitä, että tarina tuli lähelle ja sen hahmot koskettivat minua todella. Vaikka todellisen Siri Hustvedtin ratkaisu käyttää oman elämäänsä tragedioita kirjansa pohjana ärsyttää minua jollakin epämääräisellä tavalla en voi mitään sille, että kirjan Siri Hustvedt, eli hysteriaa ja syömishäiriöitä tutkiva Violet, on mielestäni sympaattinen ja ihana hahmo. Hämmentävää. Luultavasti parempi jatkaa aikaisemmin omaksumallani linjalla ja pysytellä erossa kirjailijoiden yksityiselämästä. En halua tietää ”totuutta”. Minun totuuteni asuu kirjan kansien sisällä.