Savolaisanoppi touhuaa keittiössä monta tuntia ja laulaa. Karjalanpiirakat, pullat ja kahvit ovat kaikki Arabian astioissa ja ohuenhuet servietit istuvat kahvikuppien korvissa. Viraat tulevat olohuoneeseen ja sanovat "päivää".

Minäminiä, mieheni, anoppi ja appi ja nyt myös anopin veli vaimoineen, eli kuusi ihmistä, olemme aika pian täysin hiljaa. Kuusi ihmistä istuu, ja onneksi Jumala on antanut ihmisille kahvilusikoita. Jokainen pyörittää yhtä lusikkaa kupissa. Kun sokeri on sulanut ja maitoa jo huimaa, aletaan pyörittää toiseen suuntaan.

Minäarabiminiä hermostun. En voi osallistua kunnon keskusteluun, mutta muutaman sanan osaan. Kuten pallo, pullo, lappu, lippu ja pulla. Arabian kielessä konsonantit ovat sanan perusta. Vokaalien vaihtaminen hyvin harvoin muuttaa sanan merkitystä. Kun muistaa konsonantit oikein, kaikki on hyvin.

Pidän kovasti iloisesta ja avarakatseisesta anopistani, joka ei osaa englantia, mutta ottaa minut silti kunnioittavasti ja avosylin vastaan. Haluan saada anoppini iloitsemaan siitä että hänen työtään arvostetaan, joten puhun suomen. "Haluan pillu", sanon ja hymyilen.

Lusikat pysähtyvät. Kaikki pysähtyy: äänet, liikkeet, jopa pilvetkin hetkeksi taivaalla.

Ahaa, ajattelen, joko he eivät ymmärtäneet tai sitten he ovat vaikuttuneita mutta eivät suomalaiseen tapaan ilmaise sitä.

"Ha-luan pil-lu", toistan iloisesti, ja tunnen mieheni jalan murskaavan oikean jalkani varpaat.

Olen todella hämmentynyt. Tässä kulttuurissa joko ei saa pyytää kakkua ääneen tai pitää osoittaa pyyntönsä tietylle ihmiselle. Olisko pitänyt pyytää suoraan anopilta? Vai onko minnun tapani pyytää väärä? Olisko pitänyt käyttää jotakin kohteliaampaa ilmaisua?

Mutta yhdestä asiasta olen varma: Jos olisin vain ääntänyt väärin kaikki olisivat nauraneet. Olisin saanut ison halauksen ja hymyn. Joku olisi sanonut: Toi oli hauska, mutta oikea sana menee näin.

Kaikki ovat hiljaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen appiukko alkaa puhua eilisen säästä enkä enää ymmärrä suomenkielistä keskustelua.

 

Olen lukenut aikaisemmin Umayya Abu-Hannan kirjan "Nurinkurin" ja pidin siitä valtavasti. Tämä "Sinut" on erittäin hyvä kirja tämäkin, mutta hyvin erilainen. Siinä missä "Nurinkurin" oli selkeä kertomus tai elämäkerta on "Sinut" kokoelma erilaisia tekstejä, kolumneja, haastatteluja, vitsejä, muistoja. Erilaiset tekstit ovat myös hyvin eritasoisia keskenään. Osa kirjoituksista on hienoja ja viisaita, osa junnaa hieman paikallaan. Hauskoja tekstit ovat kautta linjan, nauroin lukiessani monta kertaa ääneen!

 

Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni.

 

"Sinut" käsittelee identiteettiä. Abu-Hannan identiteetti on todellinen sekamelska, mutta niihän meillä yhä useammalla on. Maailma muuttuu ja aukenee ja suomalaisuuskin joudutaan ruotimaan uudelleen. Mikä on perhe? Mitä on suomalaisuus? Kuka meidät määrittää? Näitä kysymyksiä Abu-Hanna käsittelee teksteissään huumoria apunaan käyttäen. Yksi kirjan hauskimpia kohtia on, kun Abu-Hannan äiti on tullut Israelista Suomeen käymään ja opastaa suomalaisia maaseudulta tulleita uusnatseja leimaamaan raitiovaunussa lippunsa oikein.

Erityisesti Abu-Hanna haluaa näyttää meille miltä Suomi ja suomalaisuus näyttää ulkoapäin, maahanmuuttajan silmin. Mielestäni se on erittäin kiinnostavaa. Väinänöinen ja Elovena-tyttö, Euroviisut ja Idols, kaikkia näitä Abu-Hanna pohdiskelee. Hänen kantava ajatuksensa tuntuu olevan: älkää tehkö hätiköityjä johtopäätöksiä muista kulttuureista, jos ette halua muiden tekevän hätiköityjä johtopäätöksiä suomalaisuudesta. Joku suomalainen voi tuohtua, jos häneltä kysytään miksi arvokas kansallistaulumme esittää vanhaa miestä, joka yrittää raiskata nuoren naisen? Samantasoista tulkintaa harjoittavat kuitenkin monet länsimaalaiset puhuessaan arabimaista.

Uskontotiteteilijänä minua kiinnosti erityisesti myös kirjan toinen hyvä esimerkki koko kansan islam-tutkijasta Jaakko Hämeen-Anttilasta (häntä ei taidettu mainita kirjassa nimeltä, mutta oletan, että hänestä oli kyse), joka on toki asiansa osaava ja fiksu mies, mutta joka on pistetty asemaan, jossa hän lähes yksin kommentoi julkisuudessa kaikkea islamiin liittyvää. Voisimmeko kuvitella, että jossakin olisi "krsitinuskon tutkija", joka kuunneltaisiin auktoriteettina aina oli sitten kyseessä luterilaisuus, katolilaisuus, mormoonit, ortodoksit tai amishit?

Toisinaan tuntuu, että Umayya Abu-Hanna julistaa itsestäänselvyyksiä, mutta kun hän kertoo kokemuksistaan Suomessa täytyy todeta, että eivät nämä asiat taida olla itsestäänselvyyksiä ihan kaikille. Kun korkeakoulun oppilas saa lähettää opettajalleen rasistisen haistattelu-sähköpostin eikä koulun rehtori suostu reagoimaan mitenkään tulee lukijalle vastenmielinen olo. Tällainenko Suomi todella on?

Itseäni koskettivat erityisesti Abu-Hannan kokemukset uuden kielen kanssa. Samaa käyn edelleen itsekin läpi täällä Norjassa. Seuraavat lauseet voin allekirjoittaa helposti:

 

En tunnista itsekseni sitä tyyppiä joka puhuu ja esiintyy nimelläni. Sehän on aina kömpelömpi sekä kielellisesti että ilmaisuvoimaltaan, perustiedoiltaan ja tyyliltään.

Tietysti vuodet opettavat sekä suomen kieltä että muita tapoja, mutta joka päivä häpeän ja tuskastun. Ihminen joka keskittää koko energiansa perusitseilmaisuun on puhki ja surullinen, kun ei koskaan onnistu täysin. On mukavaa kun ympäristö hymyilee ja antaa anteeksi koomiset virheet. Mutta oikea minäni ei ole koominen eikä kömpelö.

 

Kaiken kaikkiaan "Sinut" on hieno kirja ja odotan jo innolla mitä Umayya Abu-Hanna kirjoittaa seuraavaksi!