jonain kevätvuonna hiukset alkavat kasvaa

     valua pudota pitkin selkää, virrata

nainen kietoo ne päänsä ympäri ja kantaa

poikasia, pesee, pukee, vaatettaa, ruokkii,

valo pesii hiuksiin valo pesee hiukset ja 

huhtikuuiltana ne aukeavat, valahtavat

tiskialtaaseen, nainen heittää ne märkinä olkansa yli

katsomatta peiliin, niitä kiemurtaa, tanssii pitkin

rintoja kaulaa vatsaa, kurkottaa katosta läpi, poimii

lintuja, siipiä, rosoja, sakaroita, tuhkahiutaleita,

kiskoo naisen ovesta ulos, imee aurinkoa, ryöppyää

kultaa, mahdottomat suitsia, niihin tarttuu

sormia suita kiiltokuvia multapaakkuja, hapanta

sadetta, ihme mihin hiukset ulottuvat, nainen

ehtii ajatella, ei saa kammata tiheällä kammalla, sormilla

sormilla, kättä raapaisee ruukunsirpale ja

jonkun kynsi, etelästä tuulee uutta ja ovet auki joka suuntaan ja 

puuska kieputtaa hiuksia ne näyttävät suuntaa nainen seuraa niitä

jos kulkee harhaan kääriytyy hiuksiin

kuivaa silmänsä niihin, lämmittelee tuulessa, ajatella

mitä oli tapahtua, sakset jo kädessä, kuutioita, aitauksia,

pakkasta, hiukset takkavalkeaa, ahjon hehkua, hiukset

syleilevät koko maailmaa, kantavat meitäkin, liekuttavat kirjaimia

nuotteja hampaita risuja sylkeä hiekkaa kuunvaloa maitoa jauhoja

suussa hiuksia silmillä hiuksia tuulee tuulee

 

Olen aikaisemmin kirjoittanut Johanna Venhosta täällä. Hänen runokirjansa "Puolukkavarvas" on yksi ehdottomia suosikkilastenkirjojani. Siksi olinkin innostunut tutstumaan Venhon aikuisten runoihin. Kokoelma "Tässä on Valo" käsittelee sekin pitkälti lapsuutta ja äitiyttä. Kirjan sankari on Valo, pieni lapsi, jonka elämää kertoja seuraa ällistyneenä, ihaillen ja peloissaan. Venholla on kyky kirjoittaa todella kauniisti. Pieniä huomioita, hienoja pysähdyttäviä lauseita. Esimerkiksi tällaisia: "Katso kuun asennosta, kuinka suuri suru tänään on" tai "Valo tulee portaita alas, luinen takkupäälapsi, lämmin säkki suoraa syliin, tulee portaita alas ja nuhjaa vasten kaulaa".

Runoissa on runojen logiikka, kaikkea en ymmärrä, mutta nautin sanojen synnyttämistä mielikuvista, runojen haikeasta tunnelmasta. Yksi runo alkaa näin: "Ja kun sataa. Ja kun sataa ja soi ja käteen jää kuoppa. Kuopasta virtaa vesi ja tämäkin vuosi." 

Näissä runoissa on hyvä levätä, näitä runoja on hyvä hengittää. Ja ehdottomasti haluan lukea Venholta vieläkin lisää!