Harmittelin Hreathemuksen blogissa sitä, etten voi ajatellakaan lukevani "The Road"-kirjaa, sillä pienen lapsen äitinä en kestä ajatustakaan maailmanlopusta.

Tämä huolestuttava piirre näkyy muuallakin. Nuorempana rakastin esimerkiksi kauhuelokuvia ja -kirjoja. Samaistuin aina kirjan päähenkilöön ja lukeminen jännitti ja pelotti kutkuttavalla tavalla. Nyt olen kuitenkin huomannut samaistuvani ennen kaikkea päähenkilön äitiin ja se ei kutkutakaan enää jännästi, vaan kauhistuttaa ja hirvittää ihan liikaa. Tämä näkyi erittäin selvästi, kun kävin viikonloppuna katsomassa elokuvan "The Lovely Bones". Tarina kertoo nuoresta tytöstä, joka murhataan ja joka kuolemansa jälkeen seuraa perheensä elämää ja sitä kuinka nämä yrittävät selviytyä elämästään tragedian jälkeen. Luin aikoinaan tuon Alice Seboldin kirjan "Oma taivas" ja muistan kuinka lukiessani samaistuin päähenkilötyttöön ja pidin kirjaa hyvin kiinnostavana ja erikoisena, koska kirjan kertoja oli itse alusta asti kuollut. Katsoessani elokuvaa nyt lapseni syntymän jälkeen, en enää samaistunutkaan päähenkilöön vaan hänen äitiinsä ja ahdistuin niin, että oksat pois.

Huokaus... Onkohan tästä enää paluuta? Olenko tuomittu nyyhkyilemään ja hempeilemään lopun ikääni, vai mahtaako karski-kauhuelokuvien rakastaja löytyä vielä joskus jostain sisältäni?