Isoisä kannetaan ulos, vanhaksi käynyt joulukuusi.

Sängyn päälle jää villapaita, puen sen suruni ylle.

Muistan kalaretken, marjametsän ja karhun nukkumapaikan

muistan kauriin, jonka isoisä kutsui laulullaan.

Silitin eläimen kaunista karvaa katsoin

sen pohjattoman surun silmiin, mustaan taivaaseen.

Kuljen huoneita, nuuhkin kaarnan kynsiä

ja eläimen lämpöä.

Kuuntelen puun vihreän virren veisuuta

seinäkellon lyöntiä.

 

Jani Niemisen esikoisteos "Kylässä" sisältää runoja, jotka kertovat lapsuudesta. Sellaisesta lapsuudesta, jossa isä ulvoo kuuta ja ammattiliittoa, isoisä puree kalalta pään irti ja äiti leipoo kyyneleet leipään. Aikuisilla menee kaikilla huonosti, mutta runojen kertojan äänestä kuuluu läpi lapsen energia ("poljen avaruusmopon käyntiin / kiidän rakettina läpi kylän"). Siksi runot eivät masenna, vaikka niiden kuvaama yhteisö tuntuukin surulliselta. Runoissa on huumoria ja hilpeyttä, vaikka ne kertovatkin siitä perinteisestä ankeasta suomalaisesta kylästä, jossa nojaillaan baaritiskiin ja käydään ostamassa köyttä se tarvittava pari metriä. Lapsen silmin tuo kaikki ei näytäkään vain traagiselta, sillä siihen yhdistyy mielikuvitusta, joissa isoisän luo taivaaseenkin voi ihan hyvin kiivetä puita pitkin. Tunnelma läpi kirjan on haikea, ei ahdistava. Ja kielikuvat ovat kovin kauniita ("kaula-aukosta lehahtaa kyyhky", "isoisä kasvaa naavaa", "äiti kasvatti murheensa pilveksi ja lensi pois"). Tarina jatkuu runosta toiseen, avaa ikkunan pieneen surulliseen yhteisöön, tarjoaa lukijalle mahdollisuuden käydä kylässä tässä kylässä.

 

Isoäidillä on jalat norsunluusta, hampaat Lapin Kullasta.

Hän makaa kuolinvuoteella, kukkii kuivunut omenapuu

sisällään puhumatonta.

Yöpöydän laatikosta löydän runot ja ryppyisellä käsialalla

kirjoitetun testamentin:

Ottakaa iltaisin kanit sisälle tarhaan, vaihtakaa voittanut

Ässä-arpa uuteen ja hautajaisista:

viekää nevalle, kyllä ketut hoitaa.