Syksy hämärtyy,

päivä pimenee, pimenee entisestään.

Sataa ensilumen, lumi sulaa pois,

sataa uutta lunta.

Jouluvalot syttyvät,

eivät sytytä.

Kauneimmat joululaulut soivat,

eivät kaiu.

 

Aurinkoa odotan.

Sitä aurinkoa,

joka vuonna 1942 tammikuussa

tervehti matalammalta aamupilvien raosta

pihan kaakkoiskulman yltä.

 

Meillä piti olla historiaa.

Lyseossa oli sotasairaala

ja koulua käytiin missä milloinkin.

Jokin toinen luokka

oli vallannut meidän tilamme

ja saimme tunnin vapaata.

Juoksin kotiin odottamaan.

Juuri kun aurinko ilmestyi,

keittiön radiosta soi,

ja kaikui,

Chabrierin Espanjalaisen rapsodian

vaskifanfaari.

 

Vuosikymmeniä Chabrierin sävellys

on tuonut mieleen

sen sotatalven aamun,

jolloin aurinko heräsi yllättäen

lauhaan pakkaseen

ja sytytti toivon

päivien kirkastumisesta.

Sytytti toivon,

lämmitti päivät.

 

On Tapaninpäivä. Pilvipoutaa,

kaksi ja puoli astetta suojan puolella.

Vuoden 1942 tammikuusta

on nyt kulunut muutamaa viikkoa vaille

kuusikymmentäseitsemän vuotta.

Talvipäivän seisaus meni jo ohi;

eilen aurinko matalalla

pilvien takana Kirvelipuiston suunnassa.

Puiston keinussa pieni tyttö.

En enää edes muista

         Chabrierin fanfaaria.

Pieni tyttö, pieni tyttö

vuosien takaa. Olisi aika

kertoa vuosikymmenien muistot.

Kertoisin, kertoisin

mutta olen unohtanut. Melkein kaiken.

 

 

Tämä Pertti Niemisen runo on mielestäni valtavan ihana. Muutamaan kappaleeseen sisältyy kokonainen tarina; novelli tai romaani, ehkä jopa elokuvan käsikirjoituksen runko, niin selkeitä mielikuvia runo herättää. Mielestäni runossa on myös jotakin hyvin bocarpelanmaista. Muisto lapsuudesta, muisto, joka seuraa mukana vuosikymmenet. Hetki, joka ei ei ole unohtunut, vaikka kertoja niin väittää. 

Millaisia nuo sotatalvet mahtoivat olla? Ja sotajoulut? Sellaista on tämän päivän Suomessa, onneksi, lähes mahdoton käsittää.

Pertti Niemisestä olen muuten kirjoittanut aikaisemmin täällä.