Tämä näytelmä syntyi turhautumisesta ja väsymisestä seksuaalisen väkivallan loputtomaan toistumiseen. Olin lukenut Slavenca Drakulicin kirjoja Bosnian sodasta enkä voinut käsittää, miten on mahdollista, että 90-luvun moderni Eurooppa on katsonut sivusta raiskauskeskitysleirien toimintaa.

Samoihin aikoihin ilmestyi Kirsti Härkösen Kunniallisen naisen taakka, joka käsittelee seksuaalista väkivaltaa Turkissa tänä päivänä. Tänään. Nyt. Juuri tällä hetkellä raiskataan jossain mies tai nainen siksi, että tämä on ollut eri mieltä, sanonut väärän sanan väärässä paikassa tai edustaa väärää uskontoa tai kansallisuutta. Tai vain siksi että edustaa sukupuoltaan. Miten sellaisten tekojen annetaan yhä tapahtua? Mikseivät ulkopuoliset maat / ihmiset / kansat / järjestöt puutu asiaan enemmän? Millaiset olosuhteet mahdollistavat seksuaalisen väkivallan käytön niin, etteivät tekijät joudu edesvastuuseen?

Sofi Oksasen näytelmä "Puhdistus" on hieno kirja. Luin sen siis nimenomaan kirjana, näytelmää en tänä keväänä ehtinyt näkemään, mikä tietenkin harmittaa. Ilmeisesti näytökset kuitenkin jatkuvat elokuussa, joten kenties silloin.

Kirjansa esipuheessa Oksanen kertoo näytelmän syntyyn liittyviä ajatuksiaan, käy läpi sitä miksi hän kirjoitti juuri tämän tarinan ja miksi juuri näytelmän muodossa. Oksanen mainitsee Slavenca Drakulicin kirjat, joista itsekin kirjotin täällä. Hirveää luettavaa ja tärkeää luettavaa. Kertomuksia joiden jälkeen tekee mieli oksentaa ja mielessä on nimenomaan kysymys: Miksi tällaista annetaan tapahtua täällä, Euroopassa, tänään? (Kirsti Härkösen kirjaa en ole itse lukenut, vaikka luinkin Anna-Leena Härkösen hänestä kirjoittaman kirjan "Loppuunkäsitelty". Rankka kirja sekin.)

Oksanen tuo tapahtumat vielä hieman Turkkia ja Bosniaa lähemmäs kuvatessaan näytelmässään Viron historiaa ja nykypäivää, sitä kuinka naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vuosikymmenien kuluessa juurikaan muuttunut.

Suunnitelmallinen ja järjestelmällinen seksuaalisen väkivallan käyttö, sillä uhkailu ja sen käyttäminen kidutuskeinona on yksi sotametodi – on aina ollut. Sen keinot ovat olleet samat vuosisadasta ja maasta toiseen. Vihollisen naisen raiskaaminen ja häpäisy on ollut tapa pyrkiä hävittämään kokonaisia kulttuureja ja kansallisuuksia, mutta miten tämä barbaarinen tapa on yhä elossa ja voi hyvn? Ehkä osittain siksi, että sota-aseena se on äärimmäisen tehokas ja edullinen. Se ei tarvitse teknistä kehittelyä eikä siihen kulu rahaa. Se myös tehoaa jokaiseen ihmiseen ja on näppärä keino pitää yllä miehitysvaltaa, sillä sen seuraukset jatkuvat, vaikka maahan olisi saatu virallisesti rauha. Alistettu, murtunut ihminen ei todennäköisesti kapinoi. Häväistyä kansaa on helppo hallita.

Oksanen halusi kirjoittaa aiheesta nimenomaan nätytelmän, koska "seksuaaliseen väkivaltaan liittyy olennaisesti häpeä ja katseen häpeä ja teatteriin puolestaan kuuluu olennaisesti kollektiivinen katse." Tarina toimii kuitenkin myös luettuna. Ja tarina siis nimenomaan toimii. Aihe on vaikea ja raskas, mutta tarina on erittäin hyvin kirjoitettu ja yhteydet eri hankilöiden välillä perusteltuja. Tarinassa ei ole mitään liikaa, toisin kuin ehkä joissakin Oksasen romaaneissa. Pidin myös näytelmän lopusta, vaikka (kuten täällä aiemmin kerroin) en erityisesti pitänyt "Stalinin lehmien" tai "Baby Janen" lopuista. Nyt Oksasen tarina oli kuitenkin kompakti ja erittäin toimiva. Haluaisin todellakin nähdä sen myös teatterin lavalla.

Olen iloinen, että maassamme on sellaisia nuoria taiteilijoita kuin Oksanen, ihmisiä joilla on oikeasti jotakin sanottavaa. Ihmisiä, jotka haluavat taiteen kautta herättää keskustelua tai nostaa esiin vanhoja kipupisteitä. Oksasen aiheet ovat isoja. Ihailen hänen rohkeuttaan kirjoittaa, vaikka mahdollisuus astua harhaan on suuri. Tällaisista aiheista ei ole helppoa tehdä taidetta. Tällaisiin aiheisiin liittyvää taidetta ei ole myöskään helppoa ottaa vastaan. Helposti herää myös kysymys, miksi minä lukijana tai teatterin yleisössä haluan kokea jotakin tällaista? En tiedä. Ehkä siksi, että olen siinä onnellisessa asemassa, että minulle tämä on "vain" taidetta.

Tällä hetkellä elämässäni olen henkisesti suhteellisen hyvinvoiva. Olen turvassa ja olen terve. Olen aikuinen. Jos minä en pysty ottamaan vastaan tällaista taidetta, niin kuka pystyy? Jos minä suljen silmäni tällaiselta todellisuudelta niin kuka enää jää katsomaan? Minä olen nimenomaan siinä asemassa, että minun velvollisuuteni on uskaltaa katsoa ja nähdä. Ahdistua ja raivostua ja itkeäkin. Sillä jos minä en pysty sitä tekemään niin kuka pystyy?

On kirjoja joita en ole voinut lukea loppuun. Anna Politkovskajan "Toinen Tshetshenian sota" oli sellainen. Ensin ajattelin, että pidän lukemisesta vain hetken taukoa, mutta pian minun oli myönnettävä itselleni, että en enää halunnut koskea koko kirjaan. Sitä paitsi en ole edelleenkään nähnyt Pirjo Honkasalon elokuvaa "Melancholian 3 huonetta". Näin kerran lyhyen pätkän enkä sen jälkeen saanut katsotuksi koko elokuvaa, vaikka yritin.

Tätä tematiikkaa olen miettinyt paljon. Missä menee minun rajani? Kuinka paljon jaksan tietää? Tämä kysymys nousee esille ennen kaikkea taiteen suhteen. Olen lukenut mapeittain Amnestyn raportteja ja pystynyt silti toimimaan. Olen oppinut hirveitä asioita ja pystynyt silti kertomaan nuo tarinat eteenpäin rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta kun raportit ja artikkelit loppuvat ja nuo samat asiat tulisi kohdata taiteen kautta, en enää kestäkään. Sofi Oksanen kirjoittaa esipuheessaan juuri tästä, siitä miten taide pääsee ihmistä lähemmäs ja onnistuu olemaan jopa rehellisempää kuin politiikka. Taide ei käsittele hyvää ja pahaa älyn tasolla, se ei pohdiskele moraalisia kysymyksiä ja punnitse eri vaihtoehtoja. Taide karjuu ja huutaa äänellä, joka kumpuaa syvältä ihmisen sisältä. Se huuto ei tarvitse selityksiä tai perusteluja, sillä se tietää vaistomaisesti mikä on väärin eikä se kestä enää hetkeäkään. Se ääni on pelottava ja tosi ja siksi sitä täytyy kuunnella. Luulen, että se on ihmisyyden ääni.

Tähän loppuun on pakko muutama laittaa linkki. Käykää allekirjottamassa:

Vaadi sotilaiden tekemien raiskausten selvittämistä Meksikossa

ja täällä muutama vetoomus lisää.

Aliide: Sen yhden yön jälkeen tunnistin kadulla naisia, joista haistoi, että heille oli tapahtunut jotakin samanlaista. Jokaisesta tärisevästä kädestä mietin, että sinäkin? Jokaisesta hätkähdyksestä, jonka sai aikaan venäläisen sotilaan huuto tai jokaisesta nytkähdyksestä, jonka sai aikaan saappaiden töminä. Sinäkin?