Tyttäreni sai nimiäislahjakseen Johanna Venhon ja Anne Peltolan ihanan kirjan "Puolukkavarvas". Se on täynnä toinen toisiaan mahtavampia runoja vauvojen maailmasta, suosittelen! Yksi niistä on kuitenkin sellainen, joka alkaa poikkeuksetta itkettää ja hetken asiaa mietiskeltyäni tulin sitten tulokseen, että itku on tässä tapauksessa kyllä jonkinlainen merkki.

Minun syntini tässä elämässä on ehdottomasti ahneus. En haluan rahaa tai tavaraa, mutta melkein kaikkea muuta sitten haluankin. Tahdon oppia kaiken ja lukea kaiken, haluan nähdä ja haistaa ja tanssia, tahdon keskustella ja kohdata, tietää, ymmärtää, matkustaa ja kokea. Aikaisemmin tuo kaikki onnistuikin, joten kuten. Nyt kun kotonani kuitenkin tuhisee pieni olento, joka edelleen syö monta kertaa yössä en enää ehdikään kaikkea. Harhailen jo nyt ympäriinsä kroonisen väsyneenä ja asioita unohdellen sekä potien ärtymystä ja syyllisyyttä siitä, että en millään ehdi tekemään kaikkea sitä mitä ennen, en edes kolmasosaa siitä, en oikeastaan edes viittä prosenttia.

Luulen, että nyt on sopiva aika nöyrtyä hiukan. Luulen, että juuri nyt on hyvä hetki oppia se toinenkin puoli elämästä. Minnekään ei ole kiire, elämä onkin tässä, juuri näissä maidontuoksuisissa päivissä, jolloin en ehdi enkä jaksa. Ehkä nyt on minun aikani oppia, ettei sitä aina tarvitse ehtiäkään. Kenties on minun aikani opiskella karsimista ja luopumista ja katsoa mitä saan kiireen tilalle.

Yksi karsittavista asioista onkin sitten internet ja tämä blogi. Palaan tänne varmasti vielä, ehkä kuukauden tai vuoden päästä, mutta juuri nyt minun täytyy priorisoida. Voikaa hyvin ja hyviä kirjoja saa toki kommenttiosioon edelleen suositella! Luulen, että lukemisesta en pysty kuitenkaan koskaan täysin luopumaan.

Ai niin ja se itkettävä runo! Tämähän se oli:


Kiire seis

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa:

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.