”Oletetaan ihan väittelyn vuoksi”, Crake sanoi eräänä iltana, ”että sivistys sellaisena kuin me sen tunnemme on tuhoutunut. Otatko popcornia?”
”Onko tuo oikeaa voisulaa?” Jimmy kysyi.
”Watson-Crickissä on tarjolla vain parasta”, Crake sanoi. ”Kun se kerran tuhoutuu, sitä ei voi enää rakentaa uudelleen.”
”Miksi ei? Onko sinulla suolaa?”
”Siksi että kaikki tarvittavat pintametallit on jo kaivettu maasta”, Crake sanoi. ”Ja ilman niitä ei tule rauta-aikaa, ei pronssi-, teräs- eikä muutakaan aikaa. Syvemmällä maankuoressa on kyllä metalleja, mutta niiden nostamiseen tarvittava kehittynyt teknologia on tuhoutunut.”
”Voihan sen rakentaa uudelleen”, Jimmy sanoi popcornia pureskellen. Oli kulunut pitkä aika siitä kun hän oli saanut näin hyvää popcornia. ”Ohjeet ovat tallella.”
”Itse asiassa eivät ole”, Crake sanoi. ”Ei se ole sama asia kuin pyörän keksiminen, se on paljon monimutkaisempaa. Hyvä, oletetaan että ohjeet säilyvät, oletetaan että henkiin jää myös ihmisiä, jotka osaavat lukea niitä. Sellaisia ihmisiä on kuitenkin hyvin harvassa, hyvin kaukana toisistaan, eikä heillä ole tarvittavia työkaluja. Muista: ei ole sähköä. Kun nämä ihmiset kuolevat se on lorun loppu. Ei ole oppipoikia eikä seuraajia. Otatko oluen?”
”Onko se kylmä?”
”Enempää ei tarvita”, Crake sanoi, ”kuin yhden sukupolven eliminoiminen. Pätee mihin tahansa lajiin. Kovakuoriaisiin, puihin, mikrobeihin, tiedemiehiin, ranskanpuhujiin, ihan kaikkeen. Kun sukupolvien välinen ketju katkaistaan hyvissä ajoin, peli on pelattu – lopullisesti.” (Suom. Kristiina Drews)
Margaret Atwoodin rinnakkaisteokset ”Oryx ja Crake” sekä ”Herran tarhurit” avaavat oven järisyttävän voimakkaaseen lähitulevaisuuden dystopiaan. Kirjan ”Oryx ja Crake” alussa elossa on vain Lumimies, ainoa henkiin jäänyt koko vanhasta maailmasta. Ja Lumimiehen seurana joukko Craken lapsia, viattomia ja naiiveja uuden maailman kansalaisia. Vähitellen Lumimies alkaa keriä auki tarinaansa, kertomusta siitä mistä hän tulee ja mitä maailmalle on tapahtunut. Ja miksi.
Atwood itse kutsuu kirjoja toistensa sisarteoksiksi, jotka voi lukea myös täysin itsenäisinä kirjoina ja näin toki onkin. Silti suosittelen lukemaan kirjat peräkkäin ja mielellään myös melko tiiviiseen tahtiin. Maailma, johon kirjat vievät on niin voimakas, että nämä yhteensä 1000 sivua luettuaan on lukija niin täynnä ja niin tyhjä, että voimakkaampaa lukuelämystä saa etsiä!
Luin nämä Atwoodin kirjat jo viime syksynä, mutta niistä kirjoittaminen on osoittautunut kovin vaikeaksi. Kirjat ovat niin täynnä asiaa, niin huumaavia ja hurjia, ettei niitä mitenkään voi kuvailla kattavasti yhdessä blogipostauksessa. Nämä ovat niitä kirjoja, joiden ympärille pitäisi kehittää seminaari tai luentosarja, jotta saisi ilmaistua edes murto-osan kaikista niistä ajatuksista, joita kirjat herättävät.
Atwood näyttää meille maailman, jossa me jo melkein elämme. Hänen tulevaisuutensa ei ole kovin kaukana, monella tapaa se on täällä jo ja juuri tämä tekee kirjoista niin ahdistavia. Tämä ei ole se turvallisen omituinen tulevaisuus, jossa monissa scifi-kirjoissa seikkaillaan. Tämä on tulevaisuus, joka on vain askeleen päässä siitä missä me jo elämme.
Piirin asukkaat eivät käyneet kaupungissa ellei ollut pakko, eivätkä silloinkaan koskaan yksin. He kutsuivat kaupunkia nimellä rahvaanmaat. Huolimatta sormenjälkiin perustuvista henkilökorteista, jotka nykyään oli kaikilla, yleinen turvallisuus rahvaanmaalla jätti toivomisen varaa. (…)
BioYhtymän muurien ja porttien ja valonheittimien ulkopuolella elämä oli arvaamatonta. Sisäpuolella se oli samanlaista kuin Jimmyn isän lapsuudessa, ennen kuin tilanne muuttui vakavaksi, tai niin Jimmyn isä ainakin sanoi. Jimmyn äiti väitti, että Piiri oli kuin huvipuisto, ettei entisiä aikoja saanut enää takaisin, mutta Jimmyn isä kysyi: miksi mollata? Täällä saattoi sentään liikkua pelkäämättä, vai mitä? Ajella polkupyörällä, istuskella katukahvilassa, ostaa jäätelötötterön? (…)
Silti TurPon miehet – ne joista isä sanoi meidän pojat – joutuivat olemaan jatkuvasti valppaina. Kun pelissä oli niin paljon, ei voinut tietää mitä vastapuoli saattaisi keksiä. Vastapuoli tai vastapuolet – ei ollut vain yhtä ainoaa vihollista, jota piti varoa. Oli muita yhtiöitä, muita maita, useita lahkoja ja siipiä ja juonittelijoita. Liikkeellä oli liikaa rautaa, Jimmyn isä sanoi. Liikaa rautaa, liikaa softaa, liikaa vihamielisiä eliöitä, liikaa kaikenlaisia aseita. Ja liikaa kateutta ja kiihkomielisyyttä ja pahaa tahtoa.
Atwood näyttää meille maailman, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvanut entisestään, mutta eipä juuri enempää kuin jo nyt tietyissä osissa omaa maailmaamme. Atwood näyttää meille maailman, jossa eläinten hyväksikäyttö ja geenimanipulaatio on viety yhden loogisen askeleen eteenpäin. Atwoodin maailmassa on kehitetty esimerkiksi kananpoikia, joilla ei ole silmiä tai nokkaa koska ne ovat sille tarpeettomia. Kanapoika on itse asiassa pelkkä elävä organismi, jossa tököttää 12 kananrintaa. Syötäväksihän kana tulee, joten siitä voi hyvin poistaa syömiseen kelpaamattomat osat näppärän geenimanipulaation avulla. Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että hyvin samanlaista logiikkaa noudatetaan tehomaataloudessa jo nyt. Eläimellä ei ole itseisarvoa muuten kuin ihmisen hyödykkeenä ja siksi sille voi tehdä mitä tahansa. Sitä paitsi jo nyt maailmasta löytyy ties minkälaisia geenihirvityksiä, ylilihaksikkaita lehmiä ja muita.
Atwood avaa oven maailmaan, jossa tosi-tv:stä voi katsoa suoria teloituksia ja kuoliaaksi kivittämisiä. Mutta löytyyhän noita internetistä jo nytkin. Atwoodin maailmassa internetin rinnalla on ns. darknet, jossa rikolliset voivat liikkua täysin salassa ja turvassa. Luettuani kirjasta tuosta darknetistä mietin hetken ajan, että tässä kirjailija kyllä pistelee omiaan, mutta vain muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen näin Helsingin Sanomissa uutisen juuri tästä samasta darknetistä. Sekin on siis täällä jo. Atwoodin maailmassa naisten ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on jokapäiväistä hupia, jota koulupojat seuraavat suosituilta nettisivuilta ja valitettavasti luulen, että tässäkin todellisuus on jo kirjailijan mielikuvitusta ihmeellisempää, surullisempaa ja julmempaa.
Atwood näyttää meille maailman, jossa lääkeyhtiöt ovat kehittyneet niin pitkälle, että niiden täytyy alkaa kehittää uusia sairauksia, jotta saisivat lääkkeitään myydyksi. Ja voi huokaus, ilmeisesti tällaistakin tehdään jo. Atwoodin maailma kuhisee erilaisia uskonnollisia lahkoja, jotka kiistelevät keskenään. Esimerkiksi Jesajan leijonat ja Jesajan sudet tappelevat verisesti siitä ”kumpi, leijona vai susi, lepäisi Karitsan vieressä, kun Rauhan valtakunta olisi saapunut maan päälle.” Heh, taidan lopettaa esimerkit tähän.
Kirjat ”Oryx ja Crake” ja ”Herran tarhurit” kertovat siis tulevaisuudesta, joka on täällä jo ja juuri se tekee kirjoista niin hyytäviä ja älykkäitä. Mutta silti kirjat ovat paljon muutakin kuin synkän todellisuuden esittelyä. Koska Atwood on niin loistava kirjailija osaa hän kertoa myös jännittävän ja mielenkiintoisen tarinan Lumimiehestä, joka yrittää selviytyä tuntemattomaksi ja autioksi muuttuneessa maailmassa. Atwood kertoo Jimmyn ja Craken välisestä ystävyydestä, joka kestää läpi vuosien, rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, kun molemmat miehet rakastuvat samaan kovia kokeneeseen naiseen. Atwood kertoo ihmisen kyvystä hyvään, vielä senkin jälkeen, kun tältä on viety kaikki. Atwood kertoo vanhemmista, iseistä ja äideistä, jotka yrittävät kasvattaa lapsensa maailmassa, joka muuttuu koko ajan hullummaksi. Vanhemmista, jotka valehtelevat lapsilleen tai hylkäävät heidät.
Ja kaiken tämän keskellä uudesta viattomasta ja paremmasta(?) ihmisrodusta, Craken lapsista.
Ällistyttävää, sanoi Crake, millaisiin ennenkuulumattomiin saavutuksiin Paradiisin tiimi oli yltänyt. He olivat onnistuneet muokkaamaan – ei sen vähempää kuin kädellisen ikivanhoja aivoja. Poissa olivat sen tuhoisat piirteet, piirteet jotka olivat syynä maailman nykyisiin sairauksiin. Esimerkiksi rasismi (…) Paradiisin ihmiset eivät kerta kaikkiaan rekisteröineet ihonväriä. Hierarkkiset valtasuhteet olivat heidän keskuudessaan mahdottomuus, koska heiltä puuttuivat hermoradat, jotka voisivat niitä luoda. (…) itse asiassa, koska näillä ihmisillä ei olisi koskaan mitään perittävää, ei syntyisi myöskään sukupuita, ei avioliittoja eikä avioeroja. He eläisivät täydellisessä sopusoinnussa elinympäristönsä kanssa.
(…)
”Osaavatko ne puhua?” hän kysyi.
”Tietysti osaavat”, Crake sanoi. ”Kun niillä on jotakin sanottavaa.”
”Osaavatko ne kertoa vitsejä?”
”Eivät sinänsä”, Crake sanoi. ”Vitsien kertominen edellyttää tiettyä särmää, tiettyä häijyyttä. Tähän me olemme kompastuneet monta kertaa ja ominaisuutta testataan yhä, mutta luulen että vitsit on saatu karsituiksi.”
Tämä ajatusleikki on Atwoodin kirjoissa kenties se kaikkein kiehtovin. Kun nyt on selvää, että me ihmiset olemme tuhoamassa itseämme ja kaikkea elävää ympärillämme, voisiko tälle menolle olla jokin todellinen vaihtoehto? Minkälainen olisi ihminen, joka ei osaa olla mustasukkainen tai kiero? Olisiko sellainen olento yhä ihminen? Ja minkälaisen maailman tuollainen kansa voisi rakentaa meidän raunioillemme?
”Oryx ja Crake” kertoo Lumimiehestä ja hänen nuoruudestaan ystäviensä Oryxin ja Craken kanssa. Lukijalle kerrotaan paljon, mutta paljon jää myös auki. Siksi onkin hurjaa lukea heti perään kirja ”Herran tarhurit”, jonka tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan, mutta tässä kirjassa ensimmäisen kirjan henkilöt esiintyvät vain pienissä sivurooleissa. ”Herran tarhurit” –kirjassa käy ilmi, ettei Lumimies olekaan aivan yksin, eloonjääneitä on muitakin. Ja nyt he saavat vuorollaan kertoa oman tarinansa ja oman näkökulmansa maailmaan. Samaan aikaan, kun Jimmy ja Crake asuivat geeniteknologiayrityksen työntekijöilleen rakentamassa Piirissä, muurien suojassa ja muusta maailmasta eristettyinä, elivät Toby ja Ren noiden muurien ulkopuolella, rahvaanmaalla Herran tarhurit –uskonlahkon mukana.
Siinä missä Jimmy ja Crake ovat nuoria, rikkaita ja älykkäitä miehiä turvassa pahalta maailmalta, ovat Toby ja Ren naisia maailmassa, jossa naisella ei ole minkäänlaista arvoa. Kirjasarjan molemmissa osissa kuvataan paljon naisten ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. On selvää, että tämä teema on Atwoodille tärkeä, niin tiiviisti se lävistää koko tarinan. Ei kirjoissa mässäillä tai kauhistella, kuvataanpa vain tapahtumia, jotka ovat niin surullisia ja traagisia, että ne säilyttävät voimansa, vaikka ne mainittaisiin vain sivulauseessa.
Herran tarhurit ovat jokseenkin pöljä joukko enemmän tai vähemmän hartaita uskovaisia, jotka odottavat vedetöntä tulvaa ja yrittävät elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Jokseenkin sympaattisia, mutta aivan yhtä hukassa kuin kaikki muutkin. Herran tarhurit keskittyvät lähinnä viljelemään yrttejään ja veisaamaan virsiä.
Rakas Diplodocus, rakas Pterosaurus, rakas Trilobiitti; rakas Mastodontti, rakas Dodo, rakas Siivetönruokki, rakas Muuttokyyhky; rakas Panda, rakas Trumpettikurki ja kaikki te lukemattomat muut, jotka olette joskus ilakoineet tässä meidän yhteisessä Puutarhassamme: olkaa meidän kanssamme tänä koettelemusten aikana ja antakaa meille voimaa. Niin kuin te, mekin olemme nauttineet ilmasta ja auringonpaisteesta ja kuunsäteistä veden pinnalla; niin kuin te, mekin olemme kuulleet vuodenaikojen kutsun ja vastanneet siihen. Niin kuin te, mekin olemme lisääntyneet ja täyttäneet Maan. Ja niin kuin teidän, meidänkin täytyy nyt todistaa oman lajimme loppua ja poistua maan päältä.
Huh!
Minä niin kovasti toivon ihmiskunnan selviävän. Ihan vain siksi, että tulevatkin sukupolvet saisivat lukea Margaret Atwoodia. Mutta kiiruhtakaa nyt ainakin kaikki te, jotka yhä täällä olette, kirjastoon siitä! Vedetön tulva on jo kulman takana.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.