- Oletko laskenut lipun?

- Olen, mies vastasi.

- Oletko, nainen kysyi.

- En, mies vastasi.

 

Tykkään lukea itselleni aikaisemmin tuntemattomia kirjailijoita ilman ennakko-odotuksia. Vain harvoin luen kirjojen takakansia tai etsin kirjailijasta tietoa ennen kirjan lukemista. Tästä syystä koen toisinaan melkoisina yllätyksiä. Esimerkiksi tämä norjalainen Kjell Askildsen. Luettuani miehen hienon novellikokoelman "Tessalonikin koirat" oletin kirjailijan olevan sellainen suunnilleen itseni ikäinen, vähän päälle kolmekymppinen, no ehkä jopa nelikymppinen kirjailijanalku. Kirjan luettuani käännyin takakannen puoleen ja tajusin, että herra Askildsen täyttää tänä vuonna 83! No, ainakin tämän kirjan novellit olivat jollain tapaa hyvin ajattomia ja siksi virheeni oli ehkä ymmärrettävissä. 

"Tessalonikin koirat" koostuu kuudesta novellista, jota kaikki käsittelevät parisuhdetta ja tietynlaista sivullisuutta omasta elämästä. Jokaisessa novellissa henkilöitä on vain vähän, yleensä kaksi, toisinaan jokunen ystäväpariskuntakin tai sukulainen. Juuri kenestäkään ei kerrota mitään tarkkaa. Lukija päästetään mukaan tilanteeseen sen kummemmin selittelemättä eikä itse tilannettakaan avata mitenkään liikaa. Ilmassa ja ihmisten välillä on silti koko ajan jotakin: vanha riita tai kauna? Katkeruus? Pelko tai mustasukkaisuus? Kaipuu? Lukija voi vain arvailla. Seuraavat lauseet kuvaavat kirjan tunnelmaa hyvin:

 

Ajattelin: Nyt hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten ajattelin: Mitäänhän ei tapahtunut.

 

Juuri tästä monessa novellissa on kyse. Jotain pitäisi tapahtua. Jonkun pitäisi räjähtää, riidellä, kadota. Mutta tapahtuu vain hyvin vähän. Melkein jokaisessa novellissa toistuvat samat asiat: Joku poistuu vihaisena, mutta palaa sitten kuitenkin aina takaisin. Syödään. Istutaan verannalla tai puutarhassa. Juodaan olutta ja viiniä. Usein myös sataa. Jollain tapaa tuntuu, että juuri tuo sade symboloi tarinoissa kaikkea sitä mitä ei sanota, riitaa, joka ei koskaan pääse pintaan asti.

Novellissa "Heinäsirkka" Jakobin ja Maria luona vierailee Marian naimaton sisko Vera. Vierailun aikana kukaan ei suorastaan riitele, mutta kaikki piikittelevät toisiaan milloin mistäkin.

 

Kai minunkin pitäisi etsiä itselleni mies, jolla on puutarha, hän sanoi. Niin, miksi ei? Maria sanoi. Ja tällainen veranta, Vera sanoi, jossa voi istua silloinkin kun sataa. Me emme istu täällä koskaan sateella, Maria sanoi. Istummepas, Jakob sanoi. Minä istun täällä usein sateella. Et muuten istu, Maria sanoi. Kyllä istun, Jakob sanoi. Minä haluaisin ainakin istua täällä, Vera sanoi.

 

Kun Maria-vaimo poistuu sisälle keittämää kahvia Vera jatkaa keskustelua:

 

Onko totta, että sinä istut täällä sateella, hän kysyi. Joskus, Jakob vastasi, mutta siitä on kauan. Se ei siis ollut totta, Vera sanoi. Ei, Jakob sanoi, mutta ei Maria voi sitä millään tietää. Mutta sinä teit hänestä valehtelijan, Vera sanoi. En sen enempää kuin hän minusta sanomalla, etten ole istunut täällä. Mutta sehän pitää paikkansa, Vera sanoi. Niin, mutta hän ei sitä tiedä. Ehkä hän tietää, koska tuntee sinut, Vera sanoi. Hän ei tunne minua, Jakob sanoi.

 

Novellit ovat lyhyitä ja nopeasti luettuja, sillä valtaosa tarinasta tapahtuu koko ajan rivien välissä. Pinnalta katsoen novellit ovat helppoja ja yksinkertaisia, mutta kuitenkin lukijan täytyy nähdä vaivaa ymmärtääkseen ne todella. Mistään ei kerrota muuta kuin välttämätön, ei historiaa, ei tulevaisuutta, ei henkilöiden asemaa tai aina edes heidän suhdetta toisiinsa. Tulee tunne, että jokainen lause on mietitty hyvin tarkkaan, niin, ettei lukijalla anneta liikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi.

Minua tällainen novellien ajattomuus viehättää valtavasti. Jotakin samaa on mielestäni mm. Tove Janssonin novelleissa. Ihmiset, ihmissuhteet ja niiden valtataistelut noudattavat usein samaa kaavaa, olivat ihmiset sitten kolmekymppisiä (jollaisiksi minä heidät luin) tai seitsemänkymppisiä (jollaisiksi heidät oli ehkä kirjoitettu). Puutarhat ovat puutarhoja ympäri maailman, samoin olutkuppilat olutkuppiloita ja juuri se tekee näistä novelleista niin yleismaailmallisia. Koska kirjailija antaa meille niin pieniä vihjeitä, voi jokainen lukija rakentaa maailman tarinan ympärille aivan itse.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan herra Askildseniin, jos kaipaat jotakin piristävän erilaista ja ei-valmiiksi-pureskeltua. Minä ainakin aion ehdottomasti lukea mieheltä vielä muutakin!

(Hah! Myöhemmin löysin muuten myös haastattelun, jossa kirjailija kertoo, että kokee itsensä edelleen nuoreksi pojaksi eikä tunnista itseään sisältä vanhaksi eli taisin sittenkin tulkita kirjan ajattomuuden aivan oikein!)