Tove Jansson on sellainen, että melkein voisin olla kirjoittamatta hänestä yhtään mitään. Janssonia lukiessa tulee aina sellainen olo, että kaikki muut voisivatkin oikeastaan lopettaa kirjoittamisen, kun Jansson on jo sanonut kaiken niin kristallin kirkkaasti, ettei siihen ole enää mitään lisättävää.

(Ja just nyt alan hiukan epäilemään kykyjäni tämän blogin pitäjänä... Ei tänne voi kirjoittaa suosikkikirjoista, kun en osaa sanoa niistä muuta kuin "ihanaa!" ja "elämäni rakkaus!" Pitää ehkä keskittyä niihin, joista ei tykkää, höh.)

 

Aurinko nousi, hetken aikaa usva hehkui, sitten se oli poissa. Vedessä paadella lojui alli, se oli märkä ja kuollut ja muistutti kuivaksi väännettyä muovipussia. Sophia selitti, että se oli vanha varis. Isoäiti ei uskonut.

Mutta nythän on kevät! Sophia sanoi. Eivät ne kuole tähän aikaan, ne ovat ihka uusia ja ovat juuri menneet naimisiin, itsehän sinä sanoit.

Tjaa, vastasi isoäiti. Tämä se nyt kumminkin kuoli.

Millä tavalla se kuoli! huusi Sophia, hän oli hyvin vihainen.

Onnettomaan rakkauteen, selitti isoäiti. Kaiken yötä se laulaa allitti allilleen ja sitten tuli toinen, joka vei sen siltä, ja silloin se pisti päänsä veteen ja lähti ajelehtimaan pois.

Ei se ole totta, huusi Sophia ja alkoi itkeä. Allit eivät huku, kerro kunnolla.

Silloin isoäiti kertoi, että tämä se vain sattui lyömään päänsä kiveen, se laulaa allitti niin ylen määrin ettei katsonut eteensä uidessaan, ja niin sitten kävi niin kuin kävi, juuri kun se oli onnellisimmillaan.

Tuo oli parempi, Sophia sanoi. Pitäisikö se haudata?

...

...

He jatkoivat seuraavan illan otsikolla "Muita murheellisia eläimiä". Pienet eläimet ovat kovin hankalia olemassa. Minä toivoisin ettei Jumala olisi luonut pieniä eläimiä ollenkaan tai sitten olisi tehnyt ne semmoisiksi että ne osaavat sanoa tykö tai että olisi antanut niille selvät kasvot. Väli. Jos nyt ajatellaan yöperhosia. Ne lentävät ja lentävät lamppua päin ja polttavat itsensä ja sitten ne lentävät taas. Vaistoa se ei voi olla kun se ei ole sillä tavalla järjestetty. Ne eivät ymmärrä yhtään mitään ja niin ne sen kun menevät päin. Sitten ne makaavat selällään vapisemassa kaikkien jalkojensa kanssa ja sitten ne kuolevat. Joko sinä kirjoitit? Kuulostaako se hyvältä?

Oikein hyvältä, isoäiti sanoi.

Sophia kohottautui ja huusi: Sano tällä lailla, sano niin että minä vihaan kaikkea mikä kuolee hitaasti! Sano että minä vihaan kaikkea mikä ei anna toisen tulla auttamaan! Kirjoititko sinä kunnolla?

(suom. Kristiina Kivivuori)