Ibsen-fanaatikon tunnustukset

 

 

Kuka Ibsen?

Norjan kenties kuuluisin kirjailija Henrik Ibsen (1828-1906), jonka tunnetuimpia näytelmiä ovat mm. ”Nukkekoti”, ”Villisorsa” ja ”Peer Gynt”. 

 

Miksi Ibsen?

Ibsen on kiehtova, viisas ja tarkkanäköinen kirjailija, jonka filosofisissa näytelmissä käsitellään suuria elämänkysymyksiä, hyvin usein ennen kaikkea suuria elämänvalheita. Ibsenin tuotannossa ovat usein keskeisessä roolissa vahvat naiset ja miestä voi kutsua jopa feministiseksi kirjailijaksi. Ibsen on Norjassa kaikkialla, joten tutustumalla miehen tuotantoon oppii paljon myös itse norjalaisuudesta.

 

Miten Ibsen?

Ensi alkuun aion lukea läpi kaikki miehen näytelmät ja runot. Noita näytelmiä myös esitetään säännöllisesti teattereissa ympäri Norjaa, joten yritän päästä teatteriin mahdollisimman usein. Kirjahyllyssäni odottaa yhä tiiliskivimäinen Ibsenin elämäkerta, jonka aion myös lukea. Luettuani näytelmät aion jatkaa haastetta tutustumalla Ibsen-tutkimukseen. Oslon yliopistossa on oma laitos Ibsen-tutkimukselle, joten luettava ei varmastikaan tule loppumaan kesken ja toivottavasti jossain vaiheessa pystyn myös ottamaan osaa joillekin Ibsen-luennoille. Toki yritän tehdä myös pyhiinvaelluksia eri Ibsen-museoihin ympäri Norjaa ja muutenkin harrastaa tätä fanitusta mitä kekseliäimmillä tavoilla. Kaikesta tästä tulen raportoimaan täällä blogissani.

 

Näytelmät:

 

Nukkekoti

 

 

 

Nora: Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki. Olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. Ja lapset taas ovat olleet minun nukkejani. Minusta oli hauskaa, kun leikit kanssani, niin kuin sinusta tuntui hauskalta minun leikkiessäni lasten kanssa. Sellaista on avioliittomme ollut, Torvald. (suom. Eino Palola)

 

Olen vältellyt tämän Henrik Ibsen-teeman aloittamista, koska päätin esitellä ensimmäisenä miehen suurimman klassikon "Nukkekodin". Luettuani näytelmän nyt taas pariin otteeseen tajusin sen olevan niin suuri klassikko ja niin perusteellisesti ja moneen kertaan pureskeltu, etten keksinyt kirjasta juuri mitään mielenkiintoista tai omaperäistä sanottavaa. Monet ovat lukeneet näytelmän koulussa tai nähneet näytelmän teatterissa ja lopuillakin on varmaankin jonkinlainen käsitys siitä mistä "Nukkekoti" kertoo. Yritetään silti.

"Nukkekoti" julkaistiin ja esitettiin näyttämöllä ensi kertaa 1879. Se on kolmenäytöksinen kertomus päällisin puolin onnellisesta perheestä valmistautumassa joulun viettoon. Päähenkilö on perheen äiti Nora, joka on näytelmän alussa kuin pieni iloinen lintu, joka lennähtelee asunnossa sinne tänne ja johon aviomies Torvald suhtautuu huvittuneen alentuvasti. Näytelmän edetessä tulee kuitenkin ilmi, että Noralla on salaisuus, jota hän ei halua miehensä saavan selville. Salaisuuden paljastuessa kärjistyvät avioparin välit ja kulissit tippuvat alas ropisten. Näytelmän dramaattisessa ja kuuluisassa lopussa Nora jättää aviomiehensä ja lapsensa voidakseen elää rehellisesti ja aidosti ja tutustuakseen ensimmäistä kertaa elämässään omaan itseensä. 

Näytelmä herätti aikoinaan suurta kohua ja sitä kritisoitiin kovasti. Saksassa Noran päätös jättää perheensä koettiin niin mahdottomana, että näytelmää kieltäydyttiin esittämästä siihen asti, että Ibsen lopulta suostui kirjoittamaan näytelmälle vaihtoehtoisen lopun, jossa Nora murtuu ja katuu valintaansa. Tosin myöhemmin kirjailija kertoi katuvansa tätä vaihtoehtoista loppua syvästi. Näytelmä muuten perustuu ainakin jossakin määrin Ibsenin ystävän Laura Kielerin elämään.

Näytelmä on edelleen yksi suurista feministisistä klassikoista, vaikkei Ibsen sitä välttämättä sellaiseksi tarkoittanutkaan. Ibsen käsittelee monissa näytelmissään ihmisten erilaisia elämänvalheita, tapoja joilla ihmiset sumuttavat toisiaan ja itseään. Tähän teemaan "Nukkekoti" sopii täydellisesti. Sen keskeisiä teemoja ovat teeskentely ja kulissit. Onnellinen avioliitto, joka on rakennettu valheelle. Ilo, josta puuttuu aito rehellisyys. Ja se kuinka kulissien vihdoin romahdettua on mahdotonta jatkaa elämää valheessa. On pakko löytää jotakin muuta.

 

Helmer: Jätät miehesi ja lapsesi! Etkä ajattele mitä ihmiset sanovat!

Nora: Siihen en voi kiinnittää mitään huomiota. Tiedän vain, että tämä on minulle välttämätöntä.

Helmer: Tämä on kuohuttavaa! Voitko sillä lailla pettää pyhimmät velvollisuutesi?

Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani?

Helmer: Täytyykö minun sanoa se sinulle! Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan?

Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia.

Helmer: Ei ole. Mitä ne voisivat olla?

Nora: Velvollisuudet itseäni kohtaan.

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä, - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi. Tiedän kyllä, että useimmat katsovat sinun olevan oikeassa, Torvald, ja että kirjoissa on jotakin sellaista. Mutta en enää voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni ajateltava asioita ja saatava niistä selko.

 

Luulen, että juuri tästä syystä pidän itse Ibsenistä niin kovin. Hän pakottaa ihmiset ajattelemaan itse. Hän osoittaa millaisia inhimillisiä tragedioita valheellisuus ja itsepetos saa aikaan ja osoittaa, että vaikkei rehellisyys ja aitous ole helppoa, on se loppujen lopuksi ainoa tapa elää. Tähän perustuu mielestäni myös Ibsenin feminismi. Hänen näkökulmastaan naiset ovat yksinkertaisesti ihmisiä siinä missä miehetkin. Perinteet tuovat naisille ja miehille erilaisia naamioita ja erilaisia elämänvalheita.

"Nukkekoti" on hieno ja tärkeä klassikko. Odotan kovasti sitä, kun miehen näytelmät kahlattuani siirryn lukemaan näytelmistä tehtyjä tutkimuksia. Sitä odotellessa suosittelen Penjamin hienoa "Nukkekodin" analyysia täältä.

 

Rosmersholm
 

 

 

Kroll:  Rosmersholm on miesmuistiin ollut kuin siveyden ja järjestyksen majapaikka,  - siellä on kunnioitettu kaikkea sitä, jota yhteiskunnan parhaat ovat puolustaneet ja korostaneet. Koko seutu on saanut leimansa Rosmersholmista. Syntyy onneton, parantumaton sekaannus, jos pääsee liikkeelle huhu, että sinä itse olet rikkonut sen, mitä tahtoisin sanoa Rosmersholmin perheajatukseksi.

 

Rosmersholm” on ehdottomasti yksi Henrik Ibsenin päätöitä. Näytelmä kertoo Johannes Rosmerin, kunniakkaan suvun viimeisen jälkeläisen poliittisista, uskonnollisista sekä romanttisista kamppailuista. Näytelmän alussa käy ilmi, että Rosmerin vaimo Beate on joitakin vuosia aikaisemmin riistänyt itseltään hengen, kuultuaan ensin, ettei hän voisi koskaan saada lasta eikä jatkaa Rosmerin kunniakasta sukua. Beaten viimeisinä vuosina häntä on ollut hoitamassa ja auttamassa nuori Rebekka West, joka on Beaten kuoleman jälkeen jäänyt asumaan Roshersholmaan yhdessä leskimiehen kanssa. Näytelmän alussa kaikki kuitenkin yhdessä vakuuttavat, ettei tilanteessa ole minkäänlaista häpeällistä, vaan kyseessä on vain kahden ystävän lämmin yhteiselo.

 

Kroll (katselee häntä liikuttuneena) : Tiedättekö mitä – on suurenmoista, kun nainen kuluttaa koko nuoruutensa uhrautumalla toisten takia.

Rebekka: Minkä muun vuoksi minä sitten eläisin?

 

Tapahtumat nytkähtävät liikkeelle, kun Beaten veli Rehtori Kroll saapuu taloon vieraisille. Hän pyytää Rosmeria puolelleen poliittiseen taistoon uusia radikaaleja ja edistysmielisiä tahoja vastaan. Hieman asiaa kierreltyään Rosmerin täytyy myöntää, että hän on oikeastaan itsekin siirtynyt noiden radikaalien puolelle, jopa siinä määrin, että on luopunut vanhasta uskostaan.

 

Kroll (kumartaa päänsä) : Luopio. Johannes Rosmer on luopio.

Rosmer: Olisin ollut kovin iloinen, - sydämestäni iloinen sellaisena, joka sinä sanot luopioksi. Mutta kuitenkin kärsin kipeästi. Sillä tiesinhän kyllä, että se aiheuttaisi sinulle katkeraa surua.

Kroll: Rosmer, Rosmer! Tätä en voita koskaan. (katselee häntä raskaasti) : Että sinunkin on täytynyt olla mukana ojentamassa kätesi turmeluksen ja häviön työlle tässä onnettomassa maassa.

Rosmer: Tahdon olla mukana vapautustyössä.

Kroll: Niin, tiedän sen kyllä. Sekä houkuttelijat että harhaanjohdetut sanovat sitä siksi. Mutta tuntuuko sinusta, että voi odottaa vapautusta hengeltä, joka paraikaa yrittää myrkyttää koko yhteiskunnallisen elämämme.

Rosmer: En yhdy vallitsevaan henkeen. En kehenkään taistelevista. Yritän koota ihmiset yhteen kaikilta tahoilta. Niin monia ja niin innokkaasti kuin suinkin saatan. Tahdon elää ja käyttää kaiken elinvoimani tähän yhteen  - oikean kansallishengen luomiseen tähän maahan.

Kroll: Sinusta ei siis tunnu, että miellä on kansallishenkeä kylliksi! Omasta puolestani minusta näyttää, että olemme hyvällä tiellä sitä likaa kohti, jossa muuten vain rahvas viihtyy.

Rosmer: Sen vuoksi asetankin kansallishengelle todellisen tehtävän.

Kroll: Minkä tehtävän?

Rosmer: Tehdä kaikki maan ihmiset aatelisihmisiksi.

Kroll: Kaikki ihmisetkö - !

Rosmer: Joka tapauksessa niin monta kuin mahdollista.

Kroll: Millä keinoin?

Rosmer: Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdon.

Kroll: Olet uneksija, Rosmer. Tahdotko vapauttaa heidät? Tahdotko puhdistaa heidät?

Rosmer: Ei, hyvä veli – koetan vain herättää heidät siihen. Sen tekeminen jää heille itselleen.

 

Lanko Kroll järkyttyy siinä määrin, että poistuu paikalta, mutta palaa takaisin seuraavana päivänä ja syyttää nuorta Rebekka Westiä Rosmerin ajatusten myrkyttämisestä. Eikä aikaakaan, kun kaikki alkavat epäillä ja syytellä toisinaan ja se mikä alkoi ystävien välisenä poliittisena konfliktina muuttuukin henkilökohtaiseksi selkään puukottamiseksi ja lian tonkimiseksi.

 

Kroll: En saata teidän kahden hyväksi luopua mielipiteestä, ettei vapaan ajattelun ja vapaan – hm! – välillä ole suurtakaan kuilua.

Rosmer: Ja minkä välillä?

Kroll: - vapaan rakkauden, jos kerran tahdot kuulla sen.

 

Rosmerholm on taattua ibseniä. Itseäni näissä Ibsenin teksteissä liikuttaa ennen kaikkea se kiihko ja intohimo, jolla päähenkilöt kaikkeen suhtautuvat. Poliittisen keskustelut ovat kaikkea muuta kuin tylsiä, rakkaus on joko ylevää tai kaiken tuhoavaa ja ihmisen kunnia on niin vakava asia, että sen puolesta ollaan valmiita vaikka kuolemaan. Sitä paitsi Ibsen osaa kirjoittaa näytelmiensä loppuun yllätyksiä, joita lukija (tai katsoja) ei millään osaisi arvata. Jos kaikki onkin näytelmän alussa vaikuttanut seesteiseltä ja harmoniselta on viimeistään viimeisessä näytöksessä meno niin hurjaa ja intohimoista, että lukijaa hirvittää. Ja ihastuttaa!

Kuten niin monissa muissakin Ibsenin näytelmissä, myös tässä tarinassa esiintyy voimakastahtoinen nainen aktiivisena toimijana. Näytelmän alussa Rebekka West esitetään oman onnensa unohtavana uhrautujana, mutta loppua kohden käy selväksi, että hän onkin paljon muuta. Tästä Ibsenin piirteestä olenkin aina pitänyt: voimakkaista ja tarinaa eteenpäin vievistä naisista.

Hyvin usein Ibsen käsittelee näytelmissään ihmisen rohkeutta elää itsensä näköistä elämää, niin nytkin. Kuinka moni meistä uskaltaa elää elämänsä välittämättä yhteiskunnan meille asettamista odotuksista ja vaatimuksista? Ja kuinka moni antaa läheisten painostaa itsensä tiettyyn elämäntapaan? Vaikka moraalikäsitykset vuosien saatossa ovatkin muuttuneet, eivät nämä Ibsenin tärkeimmät kysymykset kuitenkaan muutu. Onko minussa rohkeutta olla viimeiseen asti oman elämäni herra?

 

Kroll: Laupias Jumala! – Tuoko oli siis se Ulrik Brendel, josta kerran luultiin tulevan jotakin suurta tässä maailmassa.

Rosmer (hiljaa): Hänellä on joka tapauksessa ollut rohkeutta elää elämänsä oman päänsä mukaan. Minusta se ei ole niinkään vähän.

 

Joskus näitä Ibsenin henkilöitä tekisi mieli ravistella. Herättää heidät huomaamaan, että vähemmällä traagisuudella he voisivat olla huomattavasti onnellisempia. Mutta samalla kaikki tuo kiihko on juuri se mitä Ibsenissä niin kovasti rakastan. Aatteet ja toiveet ovat suuria, pettymykset ja juonittelut sitäkin suurempia. Elämänkiihko ei usko kompromisseihin.

 

Rebekka: Rosmerilainen elämänkatsomus aateloi. Mutta – (pudistaa päätään) mutta, - mutta –

Rosmer: Mutta? Nyt?

Rebekka: - mutta se tappaa onnen.