Tätäkään rakasta kirjastoa ei enää ole olemassa. Tuo pieni sympaattinen tiilirakennus Espoon Matinlahden ala-asteen vieressä, siinä kallion päällä, ei enää toimi kirjastona, sillä uusi ja hieno kirjasto palvelee nykyisin Isossa Omenassa. Tietenkin on hienoa, että kirjasto löytyy sieltä mistä ihmisetkin, mutta kyllä minä vähän jäin kaipaamaan tuota lapsuuteni tuttua pientä kirjastoa.

Matinkylän kirjastossa olen viettänyt kenties enemmän aikaa kuin missään muussa kirjastossa. Opin tuntemaan jokaisen hyllyn ja kirjojen oikeat paikat. Matinkylän kirjaston lastenosastolla ryhdyin lukemaan kirjoja järjestelmällisesti A:asta eteenpäin. Matinkylässä siirryin vähitellen lastenhyllyistä nuorisohyllyille ja sieltä vähitellen aikuisten hyllyyn. Lainasin musiikkinurkkauksesta C-kasetteja, löysin takaseinän hyllystä seksioppaita, jotka kovasti kiinnostivat varhaisteini-minääni, poimin siitä sohvaryhmän vierestä lattian tasolta ensimmäiset filosofiaa käsittelevät kirjani ja luin koulun jälkeen lehtiä siinä ikkunan vieressä, yleensä unohtuen tuijottelemaan ikkunasta alhaalla kulkevia ihmisiä. Kirjastossa oli turvallista ja ihanaa. Tutut kirjastonhoitajat hymyilivät lempeästi (paitsi se yksi punahiuksinen) ja minä seikkailin hyllyjen välissä miten huvitti.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pidin erityisesti siitä, että aikuisten ja lasten kirjat olivat samassa tilassa, vain vähän eri puolilla huonetta. Isoissa kirjastoissa on aina se huono puoli, että eri osastot on niin selkeästi eristetty toisistaan, lastenkirjat kerroksessa 3, tietokirjat kerroksessa 2 jne. Itse pidän kirjastoissa juuri siitä mahdollisuudesta, että saatan vahingossa eksyä osastolta toiselle ja törmätä johonkin ihanaan yllättävään tuttavuuten, jota en lainkaan tullut kirjastoon hakemaan. Esimerkiksi etsiessäni jotakin tiettyä romaania saatan harhailla tietokirjojen puolelle ja lainata jotakin sieltä. Joskus haaveilenkin syntisesti kirjastosta, jossa kaikki kirjat olisivat hyllyissä sikinsokin, eikä ikinä voisi varmasti tietää mitä käteen osuu, törmääkö tänään lastenrunoihin vai syvän meren kaloista kertovaan opukseen. Mutta juu, tiedän, että sellainen kirjasto ei ehkä pidemmän päälle toimisi, mutta saahan sitä aina haaveilla!

Muistan kuinka nautin lapsena jo pelkästä matkasta kirjastolle. Vaihtelin eri reittejä, puikkelehdin välillä parkkipaikan läpi, joskus sitä puiden reunustamaa tietä pitkin, joskus kiersin huvikseni urheilukentän kautta ja takaisin tullessani luin tietenkin koko matkan juuri lainaamiani kirjoja. Muistan selvästi kuinka aloituin ensimmäisen Agatha Christieni ("Idän pikajunan arvoitus") hyppiessäni alas kalliota pitkin ja rakastuin siihen heti ensimmäiseltä sivulta. Muistan kuinka turvalliselta painava reppu tuntui selässäni, kun tiesin sen olevan täynnä kirjoja. Muistan talvi-illat, jolloin kävelin takaisin kotiin lumen natistessa jalkojen alla ja muistan kesäloman, jolloin poikkesin kirjastossa matkalla uimarannalle.

Monet muistoni Matinkylästä ovat ristiriitaisia. Asuin siellä lähes kymmenen vuotta enkä silti tiedä sopeuduinko sinne koskaan. Vietin siellä teini-ikäni ja noilta ajoilta jäi myös monia surullisia tai typeriä muistoja. Mutta Matinkylän kirjastosta minulla on vain hyviä ja lempeitä, innostuneita muistoja. Koskaan sen jälken en ole ollut missään kirjastossa niin kotonani kuin siellä. Koskaan sen jälkeen en ole ollut yhtä avoin ja vastaanottavainen. Koskaan noiden vuosien jälkeen minulla ei ole ollut yhtä paljon aikaa, yhtä paljon laiskoja iltapäiviä ja pitkiä kesäkuukausia, jotka olen saattanut käyttää kirjastossa vetelehtimiseen. Lapsuus on aikaa, jolloin ihmisen tulee löytää elämäänsä perusturvallisuus, joka sitten kantaa myöhemmin elämässä. Vaikka eteen tulee myöhemmin suruja ja pettymyksiä voi elämässä silti selviytyä, jos omistaa onnellisia muistoja niiltä ajoilta, jolloin oli vielä pieni ja uusi. Matinkylän kirjastosta minä löysin perusturvallisuutta, joka muistuttaa edelleen, että oikeasti maailma on kiinnostava ja innostava paikka, jossa minua kohdellaan lempeästi ja josta saatan löytää huikeita seikkailuja ja oppia ihmeellisiä asioita, jos vain ojennan käteni ja otan kiinni.