- Kirkko tarvitsee meitä naisia, kuulin itseni selittävän. - Ja se tarvitsee nimeomaan meidän naiseuttamme. Se ei tarvitse naisia, jotka nimellisen tasa-arvon sokaisemina yrittävät vallata miesten paikan seurakunnan paimenena.

 

Kirsti Ellilä on ihmeellinen tapaus. Hänen bloginsa "Kirjailijan häiriöklinikka" on varmasti suomalaisista kirjailija-blogeista tunnetuimpia. Itsekin olen seurannut naisen blogia jo vuosia, mutta vasta nyt luin ensimmäisen hänen teoksistaan. Ellilä on käsittääkseni hyvin suosittu ja luettu kirjailija, mutta hänen bloginsa lisäksi naiseen ei helposti julkisuudessa törmää. Ellilä ei käsittääkseni kirjoita kolumneja MeNaisiin tai esittele parisuhdettaan Eevassa. Kaikista omituisin vastakohta on kuitenkin se, minkälaisen kuvan naisen kirjoista saa hänen bloginsa perusteella ja minkälainen lukukokemus kirja itsessään sitten onkaan.

Bloginsa perusteella Ellilä on sympaattinen ja fiksu nainen, joka ei ihan aina luota itseensä täysillä. Blogin perusteella olen saanut kuvan, että hänen kirjansa ovat kevyttä ja jokseenkin tyhjänpäiväistä hömppää, jota kirjailija itsekin ihan vähän häpeilee. Tuntuu, että Ellilä usein vähättelee itseään ja lähes kolmeakymmentä(!) romaaniaan. Koska kuitenkin tykkään kovasti Ellilän tavasta kirjoittaa blogiaan ja koska olin kiinnostunut näkemään kuinka huonoja ne kirjat sitten ovat, päätin lukea ainakin yhden. Ja yllätyksekseni ihastuin kovasti!

"Pappia kyydissä" on Ellilän kirkkotrilogian ensimmäinen osa ja se kertoo Matleenasta, kotiäidistä ja teologista, naispappeutta vastustavan papin vaimosta, joka palatessaan työelämään alkaa kyseenalaistaa perheen yhteisiä vanhoillisia aatteita.

Ensinnäkin kirja on erittäin koukuttava. Sitä on pakko kuljettaa mukana ja vilkuilla jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilanteessa. Mitä siellä seuraavaksi tapahtuu? Päähenkilön elämä ja aatemaailma ei voisi olla kauempana omastani ja silti tunsin tätä kohtaan suurta sympatiaa. Kirjan kieli on hyvää ja kulkee eteenpäin luonnollisesti. Joidenkin muiden ns. viihdekirjojen kohdalla olen viimeaikoina törmännyt tönkköön tai kankeaan kieleen, mutta siitä ei tämän kirjan kohdalla ole huolta, kirjailija osaa selvästi ammattinsa. Kaiken tämän lisäksi kirjan teema on herkullinen! Mitä teet, jos huomaat haluavasi papiksi, mutta satut olemaan naimisissa naispappeutta kiihkeästi vastustavan änkyrän kanssa?

Ihmettelen miksei tätä kirjaa ole nostettu enemmän esille julkisessa keskustelussa, nämä kirkon aattelliset kysymykset ovat kuitenkin olleet niin pinnalla viime aikoina. Kirjassa tarkastellaan sekä kirkon vanhoillisia että modernimpia piirejä näennäisen tasapuolisesti, mutta otetaan kyllä samalla ihan selvästi kantaa feminismin puolesta.

 

- Sinun mummisi ja minä, hän sanoi. - Me emme saaneet opiskella siksi, että olimme tyttöjä. Reijo, se juoppo tunari, sen sijaan pistettiin oppikouluun. Mutta hänellä ei ollut kykyjä eikä itsekuria, eikä hän koskaan pystynyt lunastamaan vanhempiemme odotuksia. Hän kuolikin nuorena. Joten ei se aika niin kauhean kaukana ole, jolloin sukupuoli saneli, mitä ihminen voi ja ei voi tehdä. Sinä olet saanut hankkia itsellesi akateemisen loppututkinnon, älä kuvittele sitä itsestäänselvyydeksi. Sen edestä ovat edelliset sukupolvet taistelleet. Vielä nytkin suurimmassa osassa maailmaa tyttöjen koulunkäynti on mahdottomuus.

 

Ei kirja ihan täydellinen ole, loppupuolen romantiikan häivähdys tuntuu jotenkin päälleliimatulta, mutta muuten kirja on erittäin hallittu kokonaisuus. Hyvin poliittinen ja siksikin piristävä. Tällaisista aiheista saa lukea niin kovin vähän, uskonnollisuudesta ylipäätään kirjoitetaan yllättävän vähän. Siksi aion ehdottomasti lukea tämän kirkkotrilogian seuraavatkin osat. 

 

Edefeltin kuvassa kultakutrinen Mataleena oli suuret harmaat silmät kyynelisinä vaalean, paljaskinttuisen Kristuksen edessä. Huomasin jälleen pohtivani sitä, missä olivat ne miehet, joiden kanssa Mataleenan epäiltiin tehneen syntiä. Eihän se tietenkään Mataleenan syntisyyttä vähentänyt, että hän oli tehnyt syntinsä erinäisten miesten suosiollisella avustuksella. Mutta kun ihmiskunnan historiassa oli ollut tapana näissä asioissa ymmärtää ja suvaita miesten luonnollisia tarpeita ja kerkeästi tuomita naiset, jotka niitä olivat valmiit tyydyttämään, asetelma hiukan häiritsi.

 

Luettuani kirjan olen kyllä melkoisen hämmästynyt, ettei Ellilä enempää kehuskele itseään. Jos ihminen kirjoittaa näin viihdyttävästi ja kiinnostavasti, niin miten on mahdollista, että kirjailija yhä epäilee itseään? Totta kai silloin tällöin on kiinnostavaa lukea myös suositun kirjailijan vaikeuksista tai epävarmuuksista, mutta liikaa ei pitäisi myöskään vähätellä itseään ja omia kykyjään. Joku hullu voi vaikka uskoa.