En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi runoja (tai nykytaidetta) pitäisi jotenkin erityisesti "ymmärtää". Minusta niiden kauneus ja voima tulee juuri sitä, että saan elää ne läpi ihan itse, itseni kautta. Saan laittaa sanoihin ja kielikuviin omat muistoni, ymmärtää niin kuin parhaalta tuntuu. Kävin tammikuussa Oslossa kuuntelmassa Jukka-Pekka Sarasteen johtamaa konserttia, jossa esitettiin mm.  Jørgen Karlstrømin uusin sävellys. Karsltrøm on nuori norjalainen nykymusiikin säveltäjä ja konsertti oli huikea! En todellakaan ymmärtänyt mitään ja nautin silti niin paljon! Konsertin jälkeen tajusin miten puutteellinen kommunikaatio keino kieli lopultakin on. Halusin sanoa niin paljon enkä osannut sanoa mitään. Ei minulla ollut sanoja kuvailla sitä mitä olin juuri kuullut, miten se oli vaikuttanut, miltä se tuntui. Lähimmäksi pääsin kun yritin kuvailla minkälaisia kuvia musiikki mielessäni herätti, hurjaa tanssia, kaunista ja pelottavaa tanssia, voimakkaita liikkeitä. Karlstrøm ei vaikuttanut hämmästyneeltä. Ilmeisesti hän oli erittäin tottunut ihmisiin jotka konsertin jälkeen seisovat ja änkyttävät. Itseäni jäi silti harmittamaan. Luulin, että osasin ilmaista itseäni kielen kautta ja nyt tajusin miten huonosti musiikki lopultakaan kääntyy sanoiksi.

Tuosta konsertista tuli mieleen runous. Sellainen runous, joka ei päästä lukijaa helpolla, mutta herättää samalla mielikuvia ja tunteita. Sellainen runous, joka viiltää vaikka et osaa kuvailla miksi.

Toinen Karlstöm josta pidän on suomalainen Sanna Karlström, jonka runokokoelma "Taivaan mittakaava" voitti Hesarin esikoiskirja-palkinnonkin. Tästä seuraavasta runonsta pidän ihan hirveästi, vaikka en todellakaan tiedä mistä se kertoo. Lauseista puuttuvat ensinnäkin verbit. Mitä ne kaksi venettä tekevät? Moottorien ääni mitä? Verhot mitä? (Ovathan ne verhot, "huoneen valkeat purjeet", "seinien lakanat"?) Ja juuri siitä minä runossa pidän. Että saan täydentää lauseet itse. "Joskus moottorien ääni..." sehän voi tehdä mitä vain, saada aikaan mitä tahansa, herättää minkä hyvänsä muiston. En minä ymmärrä, mutta ehkä niin täytyy joskus tehdä. On oikeastaan aika piristävää ja turvallistakin heittäytyä mukaan sellaiseen taiteeseen jota ei ymmärrä tai pysty analysoimaan pohjia myöten oikein. Ymmärsinkö mitä säveltäjä yritti kertoa? En tiedä, luultavasti en, mutta koin jotakin joka suurensi minun elämääni taas hiukan. Ymmärsinkö runon oikein? Ymmärsin jotain, jota ei voi muilla sanoilla ilmaista. Ymmärsin kaarevan pohjan selkää vasten, varmasti ymmärsin. Vaikken tiedäkään mitä sillä tarkoitan.


Kaksi venettä päälletysten, niiden keinunta,
toinen nurinpäin, toinen kuin heijastus.
Joskus moottorien ääni, joskus huoneen valkeat purjeet,
seinien tuulessa paukkuvat lakanat.
Ei mikään joki, sen kaareva pohja selkärankaa vasten, sen muta.