R&A alkoi, ihanaa! Kävin tänään katsomassa tämän elokuvan. Tarina kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa kauhuromaania ja joutuu yllättäen maailmaan, jossa elävät kaikki hänen joskus hylkäämänsä romaanihenkilöt. Kaikki ne, joista piti tulla jotain, mutta jotka eivät koskaan päässeeet kirjaan asti. Siellä ne mätänevät ja hautovat kostoa. Mahtava idea! Ja visuaalisesti todella hieno pätkä. Hauska ja pelottava. Tykkäsin kyllä, mutta olenkin heikkona kauhuelokuviin.

Kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa käytetään melko usein päähenkilönä kirjailijaa. (Esim. tässä klassikossa ja tässä uudemmassa.) Ja onhan se aivan luonnollista. Kirjallisuus on pelottavaa. Sen voima voi olla niin iso. Onhan se hämmentävää ja omituista, että joku pystyy luomaan kokonaisen maailman omasta päästään. Onhan se jonkinlaista taikuutta. Ja se, että pelkät kirjan sivulla olevat kirjainmerkit voivat saada pelkäämään ja itkemään. Että kirjainmerkkejä voi ikävöidä. Että niitä voi vihata. Ja rakastaa. Mitä se on muuta kuin kauhuelokuvien peruselementti: se mikä on näennäisesti turvallista ja tuttua onkin todellisuudessa jotain voimakasta ja uskomatonta. Sitä luulee hallitsevansa lukemisen, mutta yhtäkkiä huomaa säpsähtelevänsä varjoja tai itkevänsä jonkun sellaisen perään mitä ei oikeasti edes ole. Kirjallisuus voi pistää pään sekaisin. Siksi se onkin niin vaarallista.

Oikeasti on. Mutta juuri oikealla tavalla. Ja siksi sitä vaaraa täytyy muistaa puolustaa.