Karl Ove Knausgårdin ”Taisteluni – Ensimmäinen kirja” ärsytti minua valtavasti jo ennen lukemaan ryhtymistä. Samalla olin kuitenkin niin utelias, että kirja oli pakko lukea. Knausgårdin ”Taisteluni” on nimittäin ollut täällä Norjassa valtava menestys. Kirjasarjan jokaista uutta osaa on odotettu kuin Harry Potterita aikoinaan ja suunnilleen saman kokoisia tiiliskiviä nämäkin kirjat ovat. Kyseessä on siis nelikymppinen norjalainen kirjailija, joka on räjäyttänyt potin kirjoittamalla kuusiosaisen kirjasarjan omasta elämästään. Viimeisien vuosien aikana on jokaisessa oslolaisessa bussissa istunut ainakin yksi ihminen jokin Knausgårdin kirjoista kädessään. Kirjoista on puhuttu ja kohuttu ja ainakin huhujen mukaan niiden vuoksi on nostettu myös kunnianloukkaussyytteitä. Melkoinen norjalaisen kirjamaailman kohuteos siis.

Itse olen kuitenkin suhtautunut sarjaan epäilyksellä. Jotenkin itseäni on ärsyttänyt ajatus siitä, että nelikymppinen kirjailija voi kirjoittaa yli 3000 sivua omasta elämästään! Ei kai kukaan voi siinä iässä olla kokenut niin paljon! No, ennakkoluuloistani huolimatta päätin ottaa riskin ja selvittää mitä kaikki muut norjalaiset näissä kirjoissa rakastavat.

Kohu ei ole tietenkään noussut vain Knausgårdista itsestään, vaan kaikesta siitä mitä mies paljastelee mm. muista norjalaisista kirjailijoista ja julkkiksista. Myöhemmissä osissa Knausgård ilmeisesti kirjoittaa myös tämän ensimmäisen ”Taisteluni”-kirjan vastaanotosta. Melkoista metakirjoittamista siis. Tämä ensimmäinen osa suomennettiin viime syksynä ja seuraava osa ilmestyy suomeksi myöhemmin tänä vuonna. Saa nähdä riittääkö suomalaisella kustantajalla intoa kaikkien osien kääntämiseen, toivottavasti! Itse olen kuitenkin lukenut vain tämän kirjasarjan ensimmäisen osan, jossa ei vielä suuria julkkispaljastuksia ole. Radikaaleinta on ehkä kohtaus, jossa Knausgård kuvailee vanhaa tunnettua norjalaista kirjailijaa Olav H. Haugea:

 

Kun hän äkkiä avautui meille ja halusi näyttää meille asioita, se tapahtui eräänlaisella viattomalla, lapsellisella, loputtoman ystävällisellä mutta myös loputtoman haavoittuvalla tavalla, kuin ilman ystäviä ollut poika saattoi käyttäytyä kun joku yllättäen osoitti häntä kohtaan kiinnostusta.

 

Jos muidenkin osien paljastukset ovat tämän tyyppisiä eivät ne kyllä kauhean hurjilta kuullosta. Suurimmat paljastukset Knausgård kertookin omasta isästään, jonka kuoleman käsittely kattaa kirjasta ainakin puolet.

Oikeastaan koko kirja käsittelee Knausgårdin omaa isää. Äiti mainitaan muutamaan otteeseen, mutta muuten hän lähinnä loistaa poissaolollaan. Kaiken keskiössä on isä. Toisaalta se isä, joka Knausgårdilla oli lapsena, sitten se isä, jollaiseksi tämä muuttuu kirjailijan nuoruudessa, hieman myös alkoholisoitunut isä viimeisinä vuosiaan ja lopulta isä, joka kuolee. Kaiken tämän keskellä Knausgård käsittelee myös omaa isyyttään ja itseään isänä. Isäksi hän ei kuitenkaan uskaltaudu ennen kuin on nähnyt, että Yngve-veli siitä selviytyy.

 

Kuvitelma omien lasten saamisesta ei ollut minulle mutkatonta, ja kun Yngve kertoi että Kari Anne oli raskaana, olin väkisinkin pohtinut millainen isä Yngvestä tulisi ja oliko meillä isämme perintö selkäytimessä, vai olisiko siitä mahdollista päästä eroon. (…) Yngvestä tuli minulle eräänlainen koetinkivi: jos hänelle kävisi hyvin, minullekin kävisi hyvin.

 

Millainen Knausgårdin oma isä sitten oli? Kirjailijan taituruudesta kertoo mielestäni se, ettei isä hirveyksiä juurikaan kuvata, sen sijaan kerrotaan tarkasti mitä nuo teot saavat perheessä aikaan. Knausgård kertoo sydäntä särkevästi, kuinka kahdeksanvuotiaana kuuntelee isänsä askelia ja äänensävyä ja yrittää parhaan kykynsä mukaan aavistaa talon tunnelmaa. Lapsi koettaa livahtaa isän tieltä pois aina kun mahdollista ja oppii ennakoimaan, miellyttämään ja muuttumaan näkymättömäksi. Silti koko kirjassa taidetaan mainita vain yhden kerran, että perheen isä lyö lapsiaan. Silloinkin asia mainitaan vain lyhyesti ohimennen, tyyliin ”vaikka kasvoin, isä jatkoi lyömistä ja huutamista”. Tämä valinta lisää tekstin voimaa. Lapsuuden julmia tapahtumia ei sinällään kuvata eikä niillä mässäillä, mutta lamauttava pelko on koko ajan läsnä.

Kirjaa lukiessa käy myös ilmi, että Knausgård itse on erityisen herkkä ja helposti haavoitettavissa. Kirjailijaa itseäänkin ärsyttää monessa kohtaa, ettei hän osaa olla itkemättä, vaan pillahtaa aikuisenakin itkuun lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän herkkyyden ja dramaattisuuden vuoksi ei lukija oikein osaa päättää kuinka luotettava kertoja Knausgård on. Toki on selvää, että nämä ovat hänen omat muistelmansa eikä kirjailija edes yritä olla puolueeton, mutta minkä verran kaikessa on kyse siitä mitä tapahtuu ja missä määrin siitä, että Knausgård herkkiksenä kokee kaiken valtavan voimakkaasti? Kirjan nimi ”Taisteluni” viittaa tietenkin Hitleriin ja sen on varmasti tarkoituskin ärsyttää ja herättää huomiota ja ainakin itseäni nimi tosiaan ärsyttikin. Toki kirja on monella tapaa surullinen, mutta silti mietin usein sitä ovatko nämä Knausgårdin taistelut kuitenkaan muiden suruja suurempia ja ihan näin pitkän kirjasarjan arvoisia? En tiedä. Sillä toisaalta, jos ei surullisesta isäsuhteesta saa kirjoittaa kirjoja, niin mistä sitten?

Kirjassa on toki paljon muutakin kuin kirjailijan isäsuhdetta. Mukavampien nuoruuden muistojen lisäksi on kirjassa pitkiäkin jaksoja filosofista pohdiskelua, joko kirjoittamisesta, kuvataiteesta tai vain elämästä ja kuolemasta yleensä. Nämä jaksot ovatkin monella tapaa kirjan parasta antia. Ainakin ne jaksottavat hienosti kirjailijan oman navan kaivelua ja tuovat tekstiin lisää yleispätevyyttä ja kiinnostavuutta.

 

Kun isäni siis nosti moukarin päänsä päälle ja iski sillä kalliota tuona kevätiltana 1970-luvun puolivälissä, hän teki sen maailmassa joka oli hänelle entuudestaan tuttu. Vasta tultuani itse samaan ikään ymmärsin että tästä piti myös maksaa hinta. Kun tietoisuus maailmasta kasvaa, sen aiheuttaman tuskan lisäksi vähenee sen merkitys. Maailman ymmärtäminen merkitsee sitä että asettuu maailmasta tietyn välimatkan päähän. Me suurennamme sen mikä on liian vähäistä paljaan silmän nähtäväksi, kuten molekyylit ja atomit, ja pienennämme sen mikä on liian suurta, kuten koulujärjestelmät, jokisuistot, tähdistöt. Kun sitten olemme tuoneet kaiken tietämyksen aistiemme ulottuville, me tiivistämme sen. Tätä tiivistymää me kutsumme tiedoksi. Kautta koko lapsuuden ja nuoruuden me pyrimme määrittelemään asianmukaisen etäisyyden asioihin ja ilmiöihin. Me luemme, me opimme, me koemme, me korjaamme. Jonakin päivänä me sitten tulemme kohtaan jossa kaikki välttämättömät etäisyydet on määritelty, kaikki välttämättömät järjestelmät vakiinnutettu. Silloin aika alkaa kulkea nopeammin.

 

En osaa edelleenkään tarkkaan sanoa mitä pidin kirjasta. Ainakin se on erittäin hyvin kirjoitettu ja monella tapaa hyvin kiinnostava. Ehkä ilman tätä Norjan ennakkohypetystä olisin innostunut kirjasta valtavasti. Nyt se jätti jälkeensä hyvin kaksijakoisen tunteen. Toisaalta Knausgård itse vaikuttaa sympaattiselta, herkältä ja älykkäältä, toisaalta mies vaikuttaa myös melkoisen itsekeskeiseltä. Kirjailija osaa katsoa läheisiään lempeydellä ja tarkkanäköisesti, mutta toisaalta mies vaikuttaa myös pikkuisen snobilta. Aina ei tosin voi tietää onko kirjailija tosissaan vai suhtautuuko hän itsekin itseensä ironisesti. Seuraava lainaus on esimerkki tyylistä, jonka kohdalla en lukijana ole aivan varma onko kirjailija tosissaan vai nauraako hän itsekin omalle machoilulleen?

 

Vaikka matkalaukku olikin painava, kannoin sen kahvasta lähtöhalliin. Inhosin pieniä vetopyöriä, ensinnäkin koska ne olivat naismaisia eivätkä miehen arvolle sopivia, miehenhän piti kantaa matkalaukku, ei vetää sitä, ja toisaalta pyörät ruokkivat kuvitelmaa kevytkenkäisyydestä, oikotiestä, säästöstä, järkiperäisyydestä. Inhosin sitä ja vastustin sitä kaikkialla missä voin, jopa siellä missä se oli pienintä ja mitätöntä. Miksi ihmisen olisi pitänyt elää tuntematta maailman taakkaa?

 

Kaikesta huolimatta tulen luultavasti lukemaan kirjasarjan seuraavatkin osat. Tai ainakin sarjan toisen osan ihan vain nähdäkseni mihin suuntaan seuraava kirja tarinaa vie. Omasta mielestäni tämän ensimmäisen osan koskettavimmat kohdat olivat ehdottomasti ne, joissa Knausgård kuvasi omia lapsiaan ja näitä lapsiperheen kuvauksia lukisin mielelläni lisääkin. Esimerkiksi seuraava lainaus on mielestäni jo aivan itsenään kuin pienoisnovelli ja sellaisena erittäin oivaltava, kaunis ja surullinen:

 

Syntymäyönään Vanja katseli meitä monta tuntia. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa lyhtyä. Hänen vartalonsa oli veressä, pitkät hiukset olivat liimautuneet päätä vasten, ja hänen liikkeensä olivat matelijan hitaita liikkeitä. Maatessaan Lindan mahalla ja tuijottaessaan meitä hän näytti kuin metsästä tulleelta. Emme saaneet tarpeeksemme hänestä ja hänen katseestaan. Mitä siinä oli? Rauhaa, vakavuutta, pimeyttä. Näytin kieltäni, kului minuutti, sitten hän näytti kieltään. Koskaan elämässäni ei ole ollut niin paljon tulevaisuutta kuin silloin, ei koskaan niin paljon iloa. Nyt hän on neljävuotias ja kaikki on toisin. Hänen silmänsä ovat vikkelät, ne täyttyvät yhtä nopeasti mustasukkaisuudesta ja ilosta, surusta ja vihasta, hän on jo tottunut maailmaan ja saattaa olla niin röyhkeä että menetän täysin malttini ja huudan hänelle tai ravistelen häntä, kunnes hän alkaa itkeä. Useimmiten hän kuitenkin vain nauraa. Viimeksi kun niin kävi, viimeksi kun olin niin vihainen että ravistelin häntä ja hän vain nauroi, keksin yhtäkkiä laskea käteni hänen rintansa päälle.

Hänen sydämensä takoi. Miten se takoikaan.

 

Eräässä haastattelussa Knausgårdilta kysyttiin kuinka hän on uskaltanut kirjoittaa näin avoimesti esimerkiksi oman isänsä alkoholismista ja sen aiheuttamasta ennenaikaisesta kuolemasta, vaikka on samalla suututtanut monet sukulaisistaan. Mies vastasi, että hänen mielestään on surullista, että tällaisia asioita tapahtuu, ei niinkään se, että niistä kirjoitetaan. Melkoisen hyvä huomio sekin.