Kuten lupasin, olen nyt ryhtynyt lukemaan enemmän novelleita. Aloitin ensimmäiseksi Riina Katajavuoren novellikokoelmalla ”Kirjeitä Jekaterinburgiin”. Valitettavasti täytyy myöntää, että en täysin vakuuttunut. Kyse ei ole siitä etteikö Katajavuori osaisi kirjoittaa, sillä itse asiassa hän kirjoittaa todella hyvin. Katajavuori tekee hienoja pieniä havaintoja ja kirjoittaa auki asioita, jotka kaikki tietävät ja muistavat, mutta eivät tule sanoneeksi ääneen. Mutta silti.

Jotenkin useimmista novelleista jäi tunne, että ne olivat tavallaan liian pieniä. Täynnä hienoja havaintoja ja tuokiokuvia, mutta kokonaisina tarinoina novellit eivät täysin kantaneet. Kuulostaa tyhmältä sanoa näin, mutta jollain tapaa tarinat olivat liian hiljaa, niissä ei tapahtunut paljonkaan tai nuo tapahtumat olivat liian tavallisia ja harmaita. Tähän ikään mennessä olen lukenut jo niin monta tarinaa avioeroista ja vankilakierteessä elävistä lähiöpojista, etten oikein saanut mitään uutta irti näistä novelleista. Henkilöt oli hyvin kuvattu, he selvästi elivät ja hengittivät, mutta jollakin tapaa noiden novellien takaa ei löytynyt tarpeeksi voimakasta perustelua sille miksi juuri nuo novellit kannattaisi lukea. Odotin koko ajan, että tarinoihin tulisi jonkinlainen käänne, yllätys, halkio, joka nostaisi ne uudelle tasolle, mutta yleensä sitä ei tullut tai jos käänne tuli oli sekin liian ilmeinen ja odotettavissa.

Kokoelmassa oli kuitenkin kaksi novellia, jotka olivat huomattavasti muita parempia ja kiinnostavampia. Novelli ”Viimeinen joulu” kertoo melko tavallisen avioeroperheen tarinan, mutta hyytävän tarinasta tekee, että nelihenkisestä perheestä vain kolme saa oman äänen ja neljäs, teini-ikäinen isosisko Stiina pääsee kuuluville vain muiden kommentoidessa hänen toimintaansa. Pienistä vihjeistä saa kuvan, että juuri Stiina tietää ja ymmärtää koko perheestä jotakin mitä kukaan muu ei sano ääneen tai suostu huomaamaan. Ja juuri hänen äänensä täydellinen puuttuminen tekee novellista pelottavan. Erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka se mikä jätetään sanomatta saattaa olla kaikkein täekeintä.

Alkoi itkettää. Pakko minun oli ne ottaa, piti tehdä lättyjä, luoda tunnelmaa lapsille. Kotona kananmunilla oli sen paskiaisen voitonrimuinen ilme, kun ne olivat pysyneet ehjinä, ihme kyllä. Hannele oli iloinen ja söi monta, mutta Stiina sanoi että se laihduttaa ja pani oven kiinni. Itketti, kun juuri Stiinaa olin ajatellut. Se on niin torjuva jotenkin. Välillä huomaan että se tarkkailee meitä, Karia ja minua, kuin opettaja tai lääkäri. Mikään ei ole niin kuin ennen. Muistin yhden tapauksen, kun Stiina oli pieni ja tultiin illalla lastenklinikalta. Taksikuski alkoi heti räyhätä kipeälle lapselle: ”Jalat pois penkiltä!” Oli pinna kireällä, takana viisi tuntia jonotusta ja odottelua taas, aloin kiljua kuskille, älä sinä ala minun lapselle, noustaanko heti pois kyydistä. Silloin Kari toppuutteli etupenkiltä meitä kumpaakin, kuskia ja minua, sanoi rauhallisesti, ettei tätä keskustelua kannata jatkaa. Stiina oli kalpea ja hiljainen eikä sen kengissä ollut yhtään kuraa. Se oli Kari siinä etupenkillä, Perheen Pää. Missä se Kari on nyt, minäkö sen olen syönyt vai sekö minut?

Toinen erityisen hieno novelli on ”Käpälät”, joka kuvaa Ainon kasvua tytöstä naiseksi. Päähenkilön nimi viittaa luultavasti Kalevalaan, koska tuon kuuluisan Ainon tavoin myös tämä Aino saa tutustua vanhoihin äijiin, jotka käpälöivät häntä kahvilajonossa, hiplaavat hiuksia ja vitsailevat teinitytön rinnoista. Todella hieno novelli, joka jokaisen miehen tulisi lukea. Tältä se tuntuu. Näin hämmentävää, ärsyttävää, pelottavaa ja alentavaa se on. Tältä tuntuu pyydellä jatkuvasti anteeksi kehoaan. Anteeksi, että minulla on pylly, anteeksi, että rintani kasvavat ja kiinnittävät huomiosi. Anteeksi, että hetkeksi unohdin kehoni tai pahimmassa tapauksessa jopa uskaltauduin nauttimaan siitä kuinka se toimii, miltä se näyttää, miten hyvältä se tuntuu tässä laiturilla auringonpaisteessa istuessa.

Miehen sanat kouraisivat vatsasta, häntä alkoi oksettaa. Hän halusi heittää miehen mereen, mutta jähmettyi vain paikoilleen, ja yhtäkkiä hän oli taas tietoinen ruumiistaan, sen kahleista, eikä pystynyt liikkumaan, siirtymään omaan veneeseen, koska kaikki katsoisivat hänen askeleitaan, hänen raajojaan, hänen pikku tissiään.

Jos voisin, niin määräisin tämän novellin pakolliseksi luettavaksi jokaiselle miehelle. En tiedä missä näitä vanhoja limaisia äijiä kasvaa, mutta tästä novellista olen hyvin iloinen, niin vihaiseksi kuin se minut tekikin. Joku muukin on kokenut tämän kaiken ja vihannut sitä samalla lailla. Joku muukin sanoo ääneen miten väärin tämä on. Ihana ja tärkeä novelli, kaikessa kaameudessaan.