"Vastuuta on maailma täysi, sitä on joka paikassa. Vaikka tuolla marketissa. Että mitä se kassa sanoo sille lapselle, joka on ekaa kertaa yksin kaupassa."

                    "Sinänsä hyvä pointti, mutta…"

                    "Eikä silti saa liikaa välittää. Ei voi alkaa itkeä jokaisen kolikonpudottelijan perään."

                    "Aivan", sai Ari sanottua väliin.

                    "Onhan itselläsikin iso vastuu. Eikö?"

                    "Aika rajallinen. No, jotakuta voi onnistua ärsyttämään…"

                   "Miten niin rajallinen? Kirjoitat tarinan. Sitten joku lukee sitä yksin jossain pimeässä nurkassa. Voit syöttää ties mitä ajatuksia sen päähän."

                    "No jaa… En ole niin hyvä kirjailija… Onneksi."

 

Kerrankin olen ajankohtainen! Luin juuri Markus NummenKarkkipäivän” ja nyt on kesken Riikka PulkkisenTotta”. Ja molemmat ylsivät tänään Finlandia-ehdokkaiksi! Yleensä luen niin sekalaista sakkia, että vain harvoin pääsen muotivirtausten harjalle kirjoillani. Sitä paitsi tämän blogin teemana ja tavoitteenakin on nostaa esiin myös niitä kolme tai kolmekymmentä vuotta sitten julkaistuja lukemisen arvoisia kirjoja, joten en edes tahdo keskittyä vain tämän vuoden uutuuksiin. Mutta onhan se toisinaan kiva olla ihan vähän ajankohtainenkin. Eli onnea vaan Markus Nummelle ja Pulkkiselle ja toki muillekin ehdokkaille!

Tätä ”Karkkipäivää” olen odottanut jo kauan. Pidin valtavasti Nummen esikoisesta, metaforisesta fantasiaromaanista ”Kadonnut Pariisi” ja rakastin silmittömästi hänen toista kirjaansa, historiallista tragediaa ”Kiinalainen puutarha”. Tämä kolmas onkin sitten hmm… ehkä jotakin sellaista kuin lämminhenkinen jännäri sosiaalihuollosta. Heh, olen kyllä aivan järkyttävän huono keksimään näitä luokitteluja! Ei kannata antaa sen hämätä, sillä tämä kirja on ehdottomasti lukemisen ja sen Finlandiankin arvoinen!

”Karkkipäivä” kertoo lapsista, jotka pitävät itse huolta itsestään ja toisistaan sekä aikuisista, jotka eivät osaa pitää huolta sen enempää itsestään kuin lapsistaankaan vaan sekoilevat ympäriinsä sokeri- ja humalapäissään tai keskittyvät työhönsä niin, että lapset muuttuvat lopulta näkymättömiksi. Kirjan päähenkilöiksi nousevat Tomi, pieni poika, jonka vanhemmille ei ole nyt niin tarkkaa missä ja kenen kanssa lapsi aikaansa viettää sekä Ari, hajamielinen ja jokseenkin tahdoton kirjailija, jonka seuraan Tomi päättäväisesti lyöttäytyy. Tomi ei ole niinkään huolissaan itsestään, hänhän osaa vaikka sytyttää nuotion ja paistaa siinä nakkeja, jos nälkä yllättää. Enemmän Tomia huolestuttaa naapurin tyttö, jota tämän äiti pitää vankina kotona. Vai pitääkö? Tarinaa kierretään auki milloin tytön äidin Paulan näkökulmasta, milloin sosiaalipäivystäjä Katrin raporteista. Mutta kuka puhuu totta? Voiko lapsen sanaan luottaa? Entä aikuisen?

Tarina on hyytävä ja hillittömän surullinen, mutta samaan aikaan yllättävänkin hilpeä.  Tonissa on sellaista pikkupojan energiaa ja seikkailija-ainesta, että hirvittäväkin tilanne muuttuu melkein kuin jännittäväksi elokuvaksi tai Viisikko-kirjaksi. Eli vaikka kirja itkettää useaan otteeseen niin ei sentään ihan koko ajan. Naurattaakin välillä.

Surullista on, että nekin kirjan aikuiset, jotka ovat vastuuntuntoisia ja tolpillaan ovat silti kyvyttömiä pysähtymään tai elämään hetkessä. Sosiaalityöntekijä on tyttärensä kanssa luistinostoksilla, mutta ei osaa rauhoittua siihen tilanteeseen, vaan pyörittelee jatkuvasti mielessään työasioita. Kirjailija taas ei osaa suhtautua mihinkään miettimättä automaattisesti kuinka tilanteen voisi muuttaa kirjan kohtaukseksi. Oleellista ei ole se mitä oikeasti sanotaan vaan se mitä kirjassa tässä kohtaa sanottaisiin. Mies menee velvollisuudentunnosta vierailemaan vanhan äitinsä luokse, odottaa siellä jatkuvasti pois pääsyä ja sulkiessaan oven perässään alkaa jo ikävöidä takaisin äidin keittiöön. Missään ei ole koskaan hyvä, koska aikuiset ovat kykenemättömiä pysähtymään juuri siihen hetkeen missä milloinkin ovat. Ja lapset, ne taas tarvitsevat juuri sitä läsnäoloa, aikuisen kykyä pysähtyä, nähdä ja kuunnella. Tästä syntyvä ristiriita on mielestäni kirjan voimakkain sanoma: Pysähtykää aikuiset. Nähkää lapset. Nähkää omat lapsenne, nähkää naapurin lapset, nähkää kaupassa jonon tukkeena seisovat lapset. Nähkää ja kuunnelkaa ja uskaltakaa luottaa. Kehukaa vähän silloin tällöin. Pitäkää huolta.

 

Suomessa on uudella vuosituhannella ollut yksi luotettava muuttovoittopaikkakunta. Elinvoimainen pikkukaupunki, jonka kasvu on kestävää.

                      Se on lastenkaupunki. Mutta ei kenen tahansa lasten.

                      Se on lapsiasiakkaiden kaupunki. Kuviteltu kaupunki, jonka asukkaina ovat lastensuojelun asiakkaat.

                      Lapsi tarkoittaa ikäväliin 0-17 sijoittuvaa ihmistä. Nolla on mukana siksi, että asiakkuus, asukkuus, voi alkaa hyvin varhain.

                      Missä on kasvuvoiman salaisuus? Uusia asukkaita tulee tasaiseen tahtiin, ja lisäksi poismuuttoa on vähän. Leveä ovi sisään, kapea ulos.

                      Näitä lapsia on kodin ulkopuolella hoidossa viime vuoden tilastojen mukaan noin 16 000, huostaanotettuina tai kiireellisesti sijoitettuna 11 000. Kun mukaan lisätään avohuollon piirissä olevat, kertyy väkeä jo 70 000. Siis lähes seitsemän prosenttia alaikäisistä.

 

Tämän kirjan jälkeen ei ihan heti tee mieli suklaata.