Lelutiskiltä löydän lapsellemme keltaisen puuankan, jota voi vetää narussa. En huomaa tarjousta, jossa luvataan kaupan päälle kaivertaa leluun lapsen nimi ja ikä. "Kuinka vanhalle tämä tuleekaan?" haluaa myyjä tietää. "En osaa sanoa", vastaan miettimättä.

Ostan leluja lapselle, jonka nimeä tai ikää en tiedä.

 

Anna Pihlajaniemi alkoi kirjoittaa Adoptiomatka-blogiaan vuonna 2005 ja itse seurasin blogia melkein sen alusta asti. Tuolloin en vielä itse ollut äiti, en edes raskaana, enintään haaveilin salaa saavani joskus lapsen minäkin. En yhtään muista mitä kautta alun perin päädyin Adoptiomatka-blogiin, mutta jostain syystä lisäsin sen tietokoneeni kirjanmerkkeihin, vaikka muuten en noihin aikoihin ollut lapsista järin kiinnostunut. Jokin kirjoittajan tyylissä viehätti ja koukutti lukijan odottamaan yhdessä kirjoittajan kanssa. Blogia oli mahdoton unohtaa ja vuosien ajan sivun avatessani toivoin muiden lukijoiden tapaan: ”Joko nyt?” Mutta vuodesta toiseen blogissa yhä odotettiin. Kun Pihlajaniemi odotti lastaan kotiin, minä rakastuin ja muutin rakkauspäissäni uuteen maahan. Kun Pihlajaniemi yhä odotti, minä tulin raskaaksi ja kun  hän edelleen odotti, synnytin minä tyttäreni, jäin äitiyslomalle ja palasin lopulta taas töihinkin. Koko ajan tietoisena siitä, että kaikkien noiden vuosien ajan minulle täysin tuntematon Adoptiomatkan kirjoittaja odotti edelleen. Jos Adoptiomatka-blogi opetti minulle jotakin, niin ennen kaikkea suhteellisuudentajua, nöyryyttä ja kiitollisuutta. Ja parempia käytöstapoja.

Anna Pihlajaniemi kirjoitti Adoptiomatka-nimistä blogiaan vuosien ajan, pitkään anonyyminä. Nyt Tammi on  julkaissut hänen blogimerkintöihinsä pohjaavan saman nimisen kirjan, jota voisin suositella melkein ihan kaikille! Kirjasta puuttuu blogissa vuosien ajan piinannut jännitys (Saako kirjoittaja lopulta lapsen vai ei?), mutta siinä on silti mukana samaa jännitettä ja rehellisyyttä, iloa ja tuskaa. En tiedä onko Pihlajaniemi jättänyt joitakin voimakkaimpia blogikirjoituksia kirjasta pois vai vaikuttaako kirjan kansiliepeen kuvassa hymyilevä tyttö lukukokemukseen niin paljon, etteivät ne surullisimmatkaan tekstit tuntuneet liian surullisilta. Muistoni blogista oli jotenkin ahdistuneempi kuin tämä kirja. Ehkä juuri siksi, että blogia seuratessani tunsin kirjoittajan epävarmuuden ja pelon siitä, ettei lapsi ehkä koskaan löytäisikään kotiin. Nyt sen sijaan tiedämme jo, että kauan odotettu lapsi sittenkin saapui lopulta.

Muistan hyvin sen päivän, kun luin Adoptiomatka-blogista, että tieto lapsesta oli vihdoin saapunut. Purskahdin saman tien itkuun ja itkin onnesta koko illan. Kuinka iloitsinkaan tuon tuntemattoman perheen onnesta! Tuntui, että maailma oli sittenkin hetken hyvä ja kaunis.

Miksi blogi sitten herätti niin suuria tunteita? Totta kai sen teema oli itsessään suuri ja voimakas, mutta luulen, että suurin syy oli kuitenkin Pihlajaniemen taito kirjoittaa niin koskettavasti, herkästi ja kauniisti. Mikä tahansa blogi ei suinkaan kääntyisi hyväksi kirjaksi, mutta Pihlajaniemi on teksteissään niin avoin ja rohkea, mutta kuitenkin samalla rauhallinen ja viisas, että häntä kuuntelee nautiskellen. Vain muutamalla sanalla, muutamilla lauseilla Pihlajaniemi osaa kuvata isoja ja vaikeita tunteita yhtä aikaa hurjan kauniisti ja viiltävän surullisesti.

 

Lapseni ensimmäinen äiti (…) Usein sinua miettiessäni muistelen, kuinka eräs ystäväni kertoi joskus linnusta järvellä. Se taisi olla sorsa. En tiedä onko Kiinassa sorsia. Linnulla oli viisi poikasta ja joka ilta suunnilleen samoihin aikoihin se ui poikastensa kanssa määrätyn kenkin, vaakkui ja opetti ja paimensi perhettään. Poikaset olivat vielä ihan pieniä. Eräänä iltana poikaset olivat poissa. Ehkä joku eläin oli ne siepannut ja syönyt, kenties kettu. Emo jatkoi kierroksiaan yksin, mutta huusi eri äänellä, etsi ja huhuili lapsiaan. Eivätkä ihmiset voineet enää istua saunan kuistilla kuten ennen, koska linnun suru sai heidätkin surun valtaan.

Sinun surussasi on kenties samaa vimmaa kuin tuolla linnulla, enkä voi koskaan ymmärtää sen laatua.

Ymmärrän kuitenkin murenan.

 

Kirja kertoo yksinkertaisen tarinan yhden perheen vuosia jatkuneesta odotuksesta. Miksei lapsi jo tule? Miten epävarmuuden kanssa jaksaa elää? Ja onko meistä sittenkään vanhemmiksi? Miten paljon surua sekoittuukaan iloon: Lapsi tulee kotiin vain, koska joku toinen kaukana toisella puolen maailmaa on joutunut hänestä luopumaan.

Kirja on täynnä haikeutta, kaipausta ja vähän katkeruuttakin. Väsymystä ja epätoivoa. Ja samaan aikaan järisyttävän suurta rakkautta sitä pientä tuntematonta kohtaan.

 

"Luetaanko kirjaa?" kysyn. "Ja olisi tällaisia kippoja niitä voi pinota päällekkäin. Oletpa ihana." 

Ääneni kuulostaa heiveröiseltä. Uskaltaisinko ottaa sukat pois hänen jaloistaan, on niin kuuma? En tiedä vielä, millaiset varpaat lapsellani on. Miten sukat riisutaan?

 

Mielestäni kirja sopisi oivallisesti niillekin, joita eivät lapsettomuus, adoptio tai lapset ylipäätään ole millään lailla kohdannut. Kirjan luettuaan joutuu nimittäin miettimään vähän tarkemmin omaa käytöstään ja niitä sammakoita joita omastakin suusta on joskus saattanut loikata. Kannattaako siitä toisten ihmisten lapsettomuudesta sittenkään kysellä niin kauheasti? Kannattaisiko tutustua ensin teemaan (esim. adoptioon) ennen kun alkaa kovaan ääneen esitellä omia mielipiteitään faktoina? Ja lopulta: Minkä verran toisten asiat ylipäätään kuuluvat minulle? Kirjaa lukiessa järkyttyy ihmisten tökeröistä kommenteista, mutta samalla puraisee omaakin huultaan, kun muistaa mitä on itse joskus aikoinaan möläyttänyt. Kuten sanoin, tämä kirja oli opettavainen muistutus ihan peruskäytöstavoista.

 

Tuttavan syntymäpäiväjuhlien polttavin puheenaihe: adoptioprosessimme. Valtaosa keskustelunpätkistä, joihin boolilasi kädessäni ajaudun, ovat lämpöisiä. 

Eivät kaikki.

"Tuo on juuri sinun tapaistasi!" puuskahtaa etäisempi tuttu. Minun tapaistani, lapsen adoptoiminen? Päähänpisto, maailmanparannustempaus, erikoisuuden tavoittelua? Että hankin pienokaisen kaukaa, koska hän sopii imagooni paremmin kuin biologinen jälkeläinen?

No ei nyt sentään, kuulemma, mutta olenhan aina ollut omien polkujeni kulkija, vastaa hän, silmiään pyörittää.

Hiljenen.

"Todella mahtavaa teiltä (…) että otatte kotiinne aivan vieraan lapsen. Eihän niistä geeneistäkään tiedä. Vaikka kyllä kaikki varmasti hyvin menee", rohkaisee keskustelukumppani, heilauttaa kättään, katoaa autoon sateiselle tielle.

"Kyllä te vielä ihan omiakin lapsia saatte, ei kannata luopua toivosta!" korottaa joukon vanhin äänensä. Ihmiset hiljentyvät vaivautuneina, yrittävät katsoa syrjään.

Että ihan omiakin?

 

Kaiken kaikkiaan "Adoptiomatka" on ihana ja syvästi koskettava kirja. Ja hän ilmoittautukoon, joka tämän kirjan pääsee läpi itkemättä kertaakaan! Niin kaunis tarina, niin herkkää ja rehellistä tekstiä. Kiitos tästä!

 

Pysymme kaikki peiton alla, lapsi keskellä, uninen pehmeä lämmin lapsemme. On aamu, ja tulee niin paljon uusia aamuja vielä.

Tämä on perheeni, se ei voisi olla mikään muu.

 

(Tässä muuten linkki ihanaan dokumenttiin, jossa adoptiolapset itse kertovat adoptiosta, suosittelen sitäkin!)