Tämän viikon ihana kirja oli entisen lukiotuttuni Eeva Kempin toimittama "Puheenvuoroja Klitsusta". Helsinkiläinen Kellariteatteri täytti viime vuonna 50 vuotta ja sen kunniaksi julkaistiin tämä artikkelikokoelma, jossa vanhat kellariteatterilaiset (=klitsulaiset) muistelevat teatteriaan. Aivan ihana kirja! Osittain innostukseni johtuu siitä, että kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy myös minun nimeni. Kirjassa on nimittäin lueteltu kaikki Kellariteatterin entiset jäsenet ja siellä Matti Pellonpään, Esko Salmisen ja Irina Krohnin joukossa olen myös minä. Olin nimittäin itsekin mukana Kellariteatterin toiminnassa vuosituhannen vaiheessa.

Kirjassa kerrotaan kuinka Kellariteatteri (tuolloin vielä Helsingin Nuorisoteatteri) perustettiin 1956 lähinnä siksi, että nuoriso haluttiin pois kaduilta turvallisen teatteriharrastuksen piiriin. Teatterin alkuvuosina nuoret, eli teatterin tekijät väänsivätkin usein kättä nuorisotyölautakunnan kanssa siitä, minkälaisia esityksiä ja minkälaista toimintaa teatterin piirissä oli lupa tehdä. Erimielisyyttä syntyi, kun kaikille ei ollut selvää oliko teatterin ensisijainen tarkoitus antaa taideopetusta vai kasvattaa nuorista vastuuntuntoisia kansalaisia. Vuosien myötä nuoret saivat kuitenkin vallan itselleen ja nykyisin teatteria tosiaan johtavat itse Kellariteatterin jäsenet eli näyttelijät, ohjaajat, valosuunnittelijat ja puvustajat ja heistä koostuva hallitus. Osa Kellariteatterin lumoa on juuri tämä: lupa ja vapaus jokaisen tehdä ja kokeilla kaikkea. Tämän päivän Kellariteatterissa tekijät saavat itse käsikirjoittaa ja ohjata, sillä teatterilla ei ole minkäänlaista taiteellista johtoa. Sen seurauksena esitykset ovat tasoltaan hyvinkin vaihtelevia, mutta toisaalta teatterista löytyy käsittämätöntä intoa ja rohkeutta tehdä hyvin monipuolisesti taidetta.

Kirjassa valotetaan hyvin Kellariteatterin suhdetta Ylioppilasteatteriin, Teatterikorkeakouluun ja muihin taideinstansseihin ja täytyy todeta, että hyvin monet tämän päivän ammattitaiteilijoista ovatkin aloittaneet uransa Kellariteatterista. Melko suuri osa heistäkin joiden kanssa itse oli pääsykokeissa vuonna 1999 toimii tänä päivänä ammattilaisina teatterin alalla. Kirjassa pohditaankin erittäin paljon Kellariteatterin identiteettiä. Kuten Lija Laine kirjoittaa:

Kellariteatteri on harrastajateatteri. Se on puoliammattimainen tai ammattimaisesti toimiva, mutta kuitenkin harrastajateatteri. Se on harrastajien paikka. Heidän, joista tulee ammattilaisia ja heidän, jotka rakastavat teatteria harrastuksena

Monet kirjoittajista muistavat Kellariteatterista nimenomaan vapauden tehdä ja oppia ja toisaalta sen suuren innostuksen, antaumuksen ja korkean työmoraalin, jolla harrastajat teatteria tekevät. Myös itse opin Kellariteatterista jotakin oikeasti tärkeää. Ensimmäistä kertaa todella oivalsin ja ymmärsin miten paljon maailmassa tehdään työtä, joka ei koskaan näy minkäänlaisissa tilastoissa. Olin mukana "Loistavat tähdet" -nimisessä näytelmässä, joka oli kestoltaan kolme tuntia ja jota esitettiin yhden syksyn ajan neljä kertaa viikossa. Siihen päälle harjoitukset, esityksiin valmistautumiset ja jälkeenpäin teatterin siivoaminen. Ja tämä kaikki siis opiskelujen tai työpäivän jälkeen, palkatta. Tapasin ihmisiä, jotka olivat paperilla työttömiä, mutta jotka samaan aikaa tekivät teatterilla töitä kuusi tai seitsemän päivää viikossa n.15 tuntia päivässä. Tapasin ihmisiä, jotka nukkuivat teatterilla tai laihtuivat hälyyttävästi, koska innostuksissaan unohtivat syödä. Tapasin ihmisiä, jotka työskentelivät kuukausikaupalla ympäri vuorokauden ja aivan ilman palkkaa ja jotka samaan aikaan todellakin virallisesti luokiteltiin "työttömiksi". Monet noista innokkaimmista taiteilijoista ovatkin sittemmin onneksi päätyneet ammattilaisiksi ja saavat nykyisin jo palkkaakin, mutta kaiken kaikkiaan tuon kokemuksen jälkeen aloin ymmärtää ja nähdä tuota näkymätöntä työtä yhtäkkiä kaikkialla ympärilläni. Ja opin suhtautumaan tilastoihin erittäin kriittisesti.

Tuon syksyn jälkeen opin arvostamaan myös omaa työhistoriaani. CV:ssäni vapaaehtoistöiden lista on vähintään yhtä pitkä ja vivahteikas kuin virallisten työpaikkojen määrä. Kaikki nuo ilmaiseksi tehdyt työtunnit, jotka olen tehnyt vain puhtaasta rakkaudesta taiteeseen, tarpeesta parantaa maailmaa tai halusta viettää aikaani hauskojen ihmisten kanssa, tuon kaiken saattoikin yllättäen käyttää hyödyksi työnhaussa.

Mutta mikä vielä tärkeämpää, tuo kaikki opetti ja kasvatti minua loppujen lopuksi enemmän kuin koulussa tai yliopistossa vietetyt tunnit. Kellariteatterista olen löytänyt yhden parhaista ystävistäni, siellä olen saanut pitää hauskaa, kokea yhteenkuuluvuutta ja onnistumisen elämyksiä, olen tajunnut, että epäonnistuneesta esityksestä oppii enemmän kuin onnistuneesta koskaan, olen löytänyt rohkeutta ja luottamusta, saanut ison määrän kauniita muistoja ja nauranut, itkenut, tanssinut, laulanut ja hyppinyt, olen tuntenut niin pakahduttavaa onnentunnetta ja kiitollisuutta, että yhä nytkin, vaikka Kellariteatteri-ajoistani on jo vuosia, olen identiteetiltäni ehdottomasti klitsulainen ja valmis vannomaan sen kauniin, pienen, pimeän kellarin nimeen. Juuri tällaisten asioiden vuoksi on ihan hirveän mukavaa olla olemassa. Juuri tällaisissa asioissa maailma toimii niin täydellisen hienosti, että mikään ei pelota. Maailmassa riittää nuoria innokkaita ja ahkeria teatterintekijöitä ja minä toivon heille kaikille kaikkea hyvää. Pitäkää Klitsusta huolta!