Olen jo kauan sitten huomanut ja jossain määrin hyväksynytkin sen, että niistä kaikista rakkaimmista ja koskettavimmista kirjoista en osaa ikinä kirjoittaa mitään. Pyörittelen ajatusta mielessäni ja pohdin mitä sanoisin, jotta osaisin kuvata kaikkia niitä tunteita joita kirja on minussa herättänyt. Lopulta yleensä luovutan, kirjoitan blogiini jotain lyhyttä ja ympäripyöreää tai jätän kokonaan kirjoittamatta! Hullua, sillä usein kyseessä ovat juuri ne loistavat kirjat, joita kaikkien tulisi lukea. Mutta joistain kirjoista en vain osaa sanoa mitään muuta kuin: "Lukekaa itse!"

Tämä Elina Hirvosen "Kauimpana kuolemasta" on yksi sellainen. Ei se ole maailman kaikkeuden paras kirja, mutta se on äärimmäisen koskettava ja surullinen kirja. Kaunista kieltä ja traagisia kohtaloita. Kirjailijan katse kuitenkin samalla niin kaunis ja hellä, että kirjasta jää silti jossain määrin pehmeä ja toiveikas olo. Kirjasta on kirjoitettu jo paljon ja se on saanut paljon kehuja, joten en ole haltioitumiseni kanssa yksin. Enkä muuten ole lainkaan yllättynyt, jos tämä kirja voittaa vielä sen Finlandiankin tänä vuonna.  

Muuta en sano, mutta hei: Lukekaa itse!

(Niin ja kirja on myös Hesarin Lukupiirin kuukauden kirja)