Alkava päivä on kuin raskas junavaunu, joka minun täytyy työntää liikkeelle hartiavoimin. Mietin kannattaako nousta ollenkaan. Ruokaa kuluu vähemmän, jos pysyy sängyssä eikä vaatteiden päälle pukemisesta ole vaivaa. Riisuminen on helpompaa kuin pukeminen. Kissa istuu yöpöydän kulmalla ja katselee, kun luen lehteä. Sekin on tavallaan työtön, koska ei pääse ulos hiiriä pyydystämään, mutta se ei tee työttömyydestä moraalista ongelmaa kuten minä.

 

Kun äitini loppusyksystä tuli vierailulle, pyysin häntä tuomaan Suomesta mukanaan jonkin Anita Konkan kirjan. Olin seurannut Konkan blogia jo kauan, mutta jostain syystä en ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa. Äiti lupasi tuoda jonkin kirjan ja kertoi samalla, että itse asiassa Konkka olikin yksin hänen lempikirjailijoitaan. Äiti toi mukanaan kirjan "Hullun taivaassa" ja väitti, ettei muistanut siitä mitään. Silti kirja osui juuri kohdalleen. Itse asiassa vähän liiankin hyvin niin, että minun oli jopa lopetettava lukeminen hetkeksi, koska en jaksanut lukea samoista asioista joita itsekin kävin juuri läpi.

Kirjoitinkin jo täällä tuosta unikateudestani. "Hullun taivaassa" kuvaillaan hienosti sitä kuinka uni- ja valvetodellisuudet elävät tasaveroisina rinnakkain.

Mutta on kirjassa paljon muutakin kuin vain unia. Tarinan minäkertoja on työtön akateemisesti koulutettu nainen ja kirjailija, joka elää onnettomassa suhteessa mieheen, joka on naimisissa toisaalla. Kirjassa ei sinällään tapahdu juuri mitään, ei suuria juonenkäänteitä tai yllättäviä loppuratkaisuja, mutta silti kirja imee helposti mukaansa. Kieli kulkee kauniisti ja tarina on täynnä hauskoja ja teräviä huomioita ympäröivästä maailmasta. Kirjassa on jotain hyvin samaa kuin Eeva Kilven "Naisen päiväkirjassa". Pohdiskelua, tarkkailua, muistiinkirjaamista, lisänä anekdootteja kirjallisuudesta sekä vanhoista filosofeista. Ja kaikki tämä huumorilla kuorrutettuna.

 

Ennen kuin lähden kotiin, poimin rannasta kiven joka on täplikäs ja soikea kuin linnunmuna. Minulla on taskussa ennestään kivi Pasternakin haudalta. Se on punertava siru, jonka yksi särmä kimmeltää kuin kulta kun sitä kääntelee auringossa. Olen kuunnellut monia kiviä, mutta en ole kuullut mitään. Ennen kivet olivat erilaisia. Ne osasivat puhua. Plinius kertoo, että Kreikassa eräät kivet juoksivat karkuun, kun joku aikoi tarttua niihin, jotku itkivät kuin lapsi, jos niitä potkaistiin ja jotkut antoivat oraakkelin vastauksia hiljaista vihellystä muistuttavalla äänellä.

 

Kirjan kolmiodraama ei onneksi kosketa omaa elämääni, mutta tuo työttömyys-teema kylläkin. Olen itse etsinyt töitä koko syksyn apinan raivolla ja olo on ollut jo melkoisen epätoivoinen.

 

Aleksanteri antoi kirjan, jossa neuvotaan mietiskelemään sitä, että ihmisessä on sama henki kuin auringossa. Se ylentää sielua. Miten minun sielulleni käy, kun mietin joka päivä mistä saisin rahaa ruokaan ja laskuihin? Tuleeko sielusta pikkuhiljaa yhtä kuiva kuin kympin setelistä?

 

Muistan kuinka aikoinaan lukion loppuessa kerroin kirjallisen ilmaisun opettajalleni aikeistani lähteä opiskelemaan filosofiaan. Opettaja vastasi, että tulee aina niin iloiseksi, kun joku vielä uskaltaa lähteä opiskelemaan humanistisia aineita. En tuolloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta valmistumiseni jälkeen on sekin tullut selväksi. Valmistuin kohta kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen pisin yhtämittainen työsopimukseni on ollut huikeat yhdeksän kuukautta. Olen ollut saman työnantajan leivissä jopa vuosia, aina kolmen tai kuuden kuukauden pätkissä. Toisinaan töitä on ollut, toisinaan ei. Vielä kertaakaan en ole tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Mukavia töitä olen tehnyt paljonkin, mutta koskaan elämässäni en ole kokenut sitä miltä tuntuu vaikkapa kahden vuoden mittaisen työsuhteen mukanaan tuoma turva.

Jos vertaan vaikkapa äitiini, tuohon Anita Konkka-faniin, niin ero on huikea. Hän valmistui aikoinaan 80-luvun alussa, sai samantien koulutustaan vastaavan vakituisen viran eikä ole ollut päivääkään työttömänä. Kuinka erilaiselta maailman täytyykään näyttää, jos on vakituisessa työsuhteessa! En osaa oikein edes kuvitella sellaista. Tai miltä mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka saavat tehdä koulutustaan vastaavaa työtä? Hämmentävä ajatus.

Marraskuun Image-lehdessä muuten haastateltiin mikrobiologia, joka opiskeltuaan ja erikoistuttuaan ensin kymmenen vuotta päätyi valmistumisen jälkeen kalatiskille töihin. Sen artikkelin lukeminen lohdutti hieman. Ainakaan en ole yksin.

Lapseni syntymän jälkeen on tämä pätkätyöläisyys alkanut kuitenkin ottaa päähän oikein kunnolla. On aivan eri asia köyhäillä yksin kuin köyhäillä lapsen kanssa. Edellisen laman aikoihin elin itse teini-ikääni ja näin laman vaikutukset omassa perheessäni. Niistä ajoista on jäänyt mukaani kova työttömyyden pelko. En millään haluaisi, että oma lapseni joutuu kasvamaan samanlaisen pelon kanssa, mutta tänä syksynä pätkäni ovat olleet suorastaan naurettavia (yhden päivän mittaisista työsuhteista kuuteen viikkoon) ja olen ollut melkoisen epätoivoinen, koska tulevaisuutta ei ole voinut suunnitella edes kahta kuukautta eteen päin. Vaikka kuinka yritän en vain osaa tottua ja alistua tähän pätkätyöläisyyteen ja sen kiroihin.

 

Työttömän kuuluu kärsiä ja juoda viinaa, tapella humalapäissään ja tehdä lopulta itsemurha.

 

Tänä vuonna sain kuitenkin lopulta joululahjaksi yli vuoden mittaisen työsopimuksen. Edelleenkään en työskentele omalla alallani, mutta ainakin pystyn hieman ennakoimaan tulevaisuutta ja rentoutumaan hetkeksi. Kunhan vähitellen pääsen eroon tästä kroonisesta jännityksestä ja stressaamisesta osaan varmaan iloitakin asiasta. Juuri nyt iloitsen ennen kaikkea siitä, että saan nauttia joululomastani ilman, että kirjoitan illat pitkät työhakemuksia. Niiden sijaan keskityn juomaan glögiä ja lukemaan hyviä kirjoja. Jossain vaiheessa varmasti lisää tätä Anita Konkkaakin, kunhan saan lisää hänen kirjojaan käsiini. Ja blogianikin aion päivittää taas säännöllisemmin nyt, kun tänne kirjoittaminen ei ole työhakemuksilta pois. Pysykää mukana!