Lukekaapa Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen blogikirjoitus! 

 

Itse osallistuin myöhemmin illalla kulttuurilehtien päätoimittajien paneeliin, jonka otsakkeena oli jotain semmoista kuin "Kirjallisuuden tila 2010". Keskustelussa ei juuri puhuttu niistä kirjoista, joita nyt ilmestyy. Sen sijaan puheena olivat olosuhteet: kustantamot, media, kritiikki,kirjailijoiden brändäys jne.

 

Tää on niin tätä. Meikä ei varmaan ole ainoa, joka on himppusen kyllästynyt. Totta joo, kustannusala on kriisissä ja plaa plaa, mutta jotenkin kaipaan kovasti sitä kun keskusteltiin kirjoista, siis ihan vaan siitä juonesta ja kielestä ja teemoista, eikä himpun vertaa kirjailijan julkisuuskuvasta tai trendeistä. Enkä tarkoita, että kaipaan jollekin neitseelliselle 50-luvulle, vaan kaipaan luultavasti lapsuuteen. Silloin sitä vain meni kirjastoon, otti hyllystä summanmutikassa kirjan ja luki sen. Eikä jälkeen päin edes analysoinut niin kauheasti, että oliko hyvä tai syvällinen tai koskettava tai yllätyksellinen. Sitä vaan oli niin kova lukemisen palo, että luki ja luki ja luki, ihan mitä vaan, koko kirjaston läpi. Ja se oli ihan luonnollista, että jotkut kirjat olivat parempia ja toiset huonompia, mutta niiden asettaminen paremmuusjärjestykseen ei ollut lainkaan olennaista. Olennaista oli lukea.

Nyt tuntuu siltä, että silloinkin, kun puhutaan itse kirjoista, eikä vain kirjailijoiden tai kustantajien sekoiluista, täyttyy koko keskustelu pelkistä alaviitteistä ja selittelyistä. Kaikilla on niin tarkat ennakkoasenteet ja kirjamaut. Toiset paasaavat kovaan ääneen, että hehän eivät venäläisiin klassikoihin koske ja Nobel-palkittuja lukevat vain snobbailijat! Toiset taas nyrpistävät nenäänsä milloin scifille milloin nuortenkirjoille, romantiikalle tai dekkareille. Tai kertovat anteeksi pyydellen, että tykkäsin tästä kirjasta, vaikka tiedän kyllä, että se oli huono kirja. Tai en tykännyt, vaikka pitäisi.

Ja sitten ovat kaikki nämä säännöt! Vähän aikaa sitten kaikkien oli pakko yhdessä haukkua Paolo Coelhoa, mutta nyt miehen haukkuminen alkaa jo olla out ja pelkkää elvistelyä. Samoin on käynyt Tommy Tabermanin kanssa, ensin siitä tykkäsivät vain juntit mutta nyt miestä täytyykin arvostaa ja kehua. Tove Janssonista saa toki edelleen tykätä, mutta olisi hyvä samalla mainita, että pitää erityisesti kirjailijan aikuisille suunnatuista novelleista, ei niinkään muumeista, jotka alkavat olla vähän out nekin. Ja jos jostain syystä ei tykkääkään Monika Fagerholmista täytyy ainakin muistaa pyytää anteeksi. Niin ja Sofi Oksasestahan ei voi edes puhua ottamatta samalla kantaa vähintään homojen adoptio-oikeuteen ja kirkon vihkioikeuteen ja feminismiin ja syömishäiriöihin ja suomalaisten miesten väitettyyn väkivaltaisuuteen ja Suomi-kuvaan maailmalla ja gootteihin ja… niin, no, siihen kustannusalan murrokseen.

Välillä tekee mieli vähän ulvoa. Kun mää vaan tykkään lukea. Kun ei mulla ole perusteltuja kantoja kaikkeen eikä edes kovin tiukkoja ennakkoluuloja. Kun joku osa minusta ajattelee edelleen niin kuin se lapsi: minä vain haluan lukea tuon kirjaston läpi, en edes tiedä miksi. En halua pyydellä anteeksi sitä, että tykkään Dostojevskistä tai Liza Marklundista. En halua olla trendikäs, olen ihan mielelläni juntti tai snobi. En edes halua seurata tätä kirjallisuuskeskustelua, jota joka puolella käydään. Haluan vain lukea. Ja siksi lopetankin tämän valitukseni tähän ja lähden etsimään kirjahyllystäni sellaisen kirjan, josta en tiedä etukäteen yhtään mitään, sellaisen, jota kukaan ei ole vielä kehunut tai haukkunut, sellaisen kirjan, jonka takakannessa ei ole edes kirjailijan kuvaa.