Rakkautta, Tuulia toisti mielessään, sitä sanaa hän ei ollut käyttänyt pitkään aikaan. Koko sana ikävystytti. Sana kuului nuorille, Scarlettille, Kieslowskille. Sitäkö se kaikki olikin, se, mitä hän kutsui kohkaamiseksi, koheltamiseksi, sotkemiseksi, meluamiseksi, häiriöksi.


Edellisen merkintäni kirjoihin verrattuna Riina Katajavuoren "Lahjat" on ihana! Siinäkin väsytään ja uuvutaan ja ollaan hiukan reppanoita välillä, mutta samalla kirja on täynnä lämpöä ja onnellista hyrinää. Kirjoittaisin siitä mielelläni paljon lisää, analysoisin ja kommentoisin, yrittäisin tehdä kiinnostavia huomioita, mutta...


Tuulia nukutti yhä Kanervaa, Kanerva huusi: Kaakkia! Nyt ei ole karkkia, nyt ruvetaan nukkumaan päiväunia, nyt Kanerva laittaa pään tyynyyn, Tuulia vastasi. Kanerva huomasi kovan sävyn Tuulian äänessä. Hän oli istunut tässä jo tunnin, lapsi itki lohduttomasti, ja Tuulia kävi laittamassa radion kiinni, viimein hän myöntyi jopa sulkemaan kaihtimet. Mitään omaa hänelle ei saanut jäädä. Hän ei saanut katsella tuiskua ikkunan ulkopuolella, hän ei saanut kuunnella keskustelua venäläisestä kirjallisuudesta. Hänen koko olemassaolonsa oli keskityttävä Kanervaan ja Kanervan nukuttamiseen, muuten Kanerva ei nukahtanut. Ja jos lapsi ei nyt nukahtaisi, Tuulia ei saisi omaa aikaa, kahviajaksi jotkut naiset sitä sanoivat. Tuulia halusi kahviaikaa. Vaikka hän ei juonut kahvia eikä polttanut tupakkaa, hän ansaitsi silti kahviaikansa, tupakkataukonsa.

Minun kahviaikani loppui juuri, kirppu heräsi.