Jotta tunnelma blogissani ei sentään hilpeäksi muuttuisi kirjoitan hiukan yhdestä suosikistani, Emmanuel Carrèresta. Hän on kirjoittanut paljonkin kirjoja, mutta suomeksi niitä on käännetty vain kolme. Ensimmäisen kerran tutustuin Carrèreen kun näin Claude Millerin elokuvan "Huviretki painajaisiin", joka on tehty Carrèren samannimisen  ("La classe de neige") kirjan pohjalta. Elokuva oli todella vaikuttava ja ahdistava ja kun kirja vihdoin suomennettiin luin sen heti. Kirja ja elokuva kertovat tarinan n.10-vuotiaasta pojasta, joka lähtee luokkaretkelle. Retki ahdistaa, sillä pojalla on tapana kastella sänkynsä öisin eikä hän tietenkään toivo luokkakavereiden tätä tietävän. Vähitellen tarinan omituinen tunnelma muuttuu yhä hyytävämmäksi ja ahdistavammaksi. Mitä pojan kotona on tapahtunut? Miksi isää ei tavoiteta? Miksi poika näkee niin väkivaltaisia unia ja kuka on lähistöltä kadonnut nuori samanikäinen poika? Kirja ja elokuvat kuvaavat hyvin lapsen maailmaa, jossa aikuiset; vanhemmat, opettajat ja poliisit eivät edustakaan turvaa ja järkeä ja jossa mielikuvitusmaailmaan pakeneminen on usein kaikista loogisin vaihtoehto. Suosittelen ehdottomasti sekä kirjaa että elokuvaa kaikille! Hienoa lukea tarinaa, jossa kaikkea ei väännetä rautalangasta, vaan luotetaan siihen, että tunnelmat kertovat enemmän kuin tapahtumat. Vähän tulee mieleen yhden suuren suosikkini Michael Haneken elokuvat, joissa tilanteeseen hypätään usein kertomatta mitä kauheuksia on tapahtunut juuri ennen kameran käynnistymistä. Tilanteen saa sitten itse päätellä katseista ja tunnelmasta.

Toinen Carrèren suomennettu kirja on "Viikset" ("La Moustache"), jonka kirjailija on itse kuvannut myös elokuvaksi. Mielenkiintoista tilanteessa on se, että kirjailija on ohjaajaksi siirtyessään itse muuttanut tarinansa lopun. Useinhan ohjaajia syytetään tarinan vesittämisestä ja turhista onnellisista lopuista (yksi esimerkki, jota en anna anteeksi on "Aamiainen Tiffanylla", muuten ihana elokuva, mutta ei Truman Capoten tarina oikeasti pääty onnellisesti, höh!) mutta nyt kirjailija on itse tehnyt lopustaan helpommin lähestyttävän. Muuttiko hän mieltään ajan kuluessa vai eikö hän vain saanut rahoitusta elokuvalle, jossa olisi ollut yhtä raaka loppu kuin kirjassa? En tiedä, mutta itse pidin molemmista versioista. Tarina on kafkamainen kertomus miehestä, joka päättää vuosien jälkeen vihdoin ajaa viiksensä pois. Kukaan hänen ympärillään ei huomaa muutosta ja lopulta kysyttäessä kukaan ei suostu myöntämään, että miehellä olisi koskaan viiksiä ollutkaan. Kun mies osoittaa vaimolleen vanhoja valokuvia, joissa hänellä aivan selvästi on viikset väittää vaimo yhtä vuorenvarmasti, ettei kuvassa mitään viiksiä näy! Vähitellen tunnelma muuttuu yhä skitsofreenisemmaksi. Miten todellisuus voi muuttua minuutissa? Kiusaavatko kaikki muut päähenkilöä vai onko hän tullut hulluksi? Ja oli totuus kumpi tahansa miten tällaisesta tilanteesta pääsee pakoon?

Kolmas Carrèren kirja on tietenkin "Valhe" ("L'Adversaire"), noista kaikista kolmesta varmasti ahdistavin ja surullisin. Myös se on filmattu. Tällä kertaa ohjaaja oli Nicole Garcia ja päähenkilönä käsittämättömän ihana näyttelijä Daniel Ateuil. Tuon kirjan monet varmasti tuntevatkin. Se kertoo todellisesta tapahtumasta, jossa perheenisä murhasi vaimonsa, kaksi lastaan sekä vanhempansa. Kun asiaa ryhdyttiin selvittämään kävi ilmi, että mies oli elänyt 20 vuotta valheessa. Hän oli valehdellut perheelleen, ystävilleen ja koko yhteisölle olevansa rikas lääkäri, vaikka todellisuudessa lopetti lääketieteellisen jo ensimmäisen vuoden jälkeen. Tai siis, mielenkiintoista on nimenomaan se, ettei hän lopettanut koulua, vaan jatkoi siellä käymistä vuosien ajan, jätti vain tentit suorittamatta. Vuosikymmenien ajan hän lähti aamuisin töihin, palasi iltapäivällä ja vietti päivän esim. huoltoasemilla tai metsissä vaellellen.  Eikä kukaan epäillyt mitään. Tarina on niin huikea, että se todella pysäyttää. Minkä verran minä tiedän läheisteni todellisuudesta? Kenen työpaikalla olen ihan oikeasti käynyt? Mistä minä tiedän missä äitini on ollut, jos hän joskus tulee paikalle myöhässä? Millaisia unia näkee mies, jonka otan sänkyyni? Ja entäpä se yksi ystävä, joka ei koskaan tuo poikaystäväänsä näytille, onko tuo mies silti olemassa?

Mutta onneksi niin ei voi elää! Ei voi jatkuvasti epäillä tai tulee hulluksi. Vaikka lempifilosofejani on David Hume, jonka mukaan emme voi olla varmoja edes siitä nouseeko aurinko huomenna, tiedän, etten minä todellisuudessa epäile. Minä luotan, koska se on ainoa tapa elää.

Mutta mielenkiintoista Carrèren kirjoissa on juuri tämä teema: Mistä tiedät mitä isäsi tekee, kun hän poistuu kotoa? Mitä tehdä, jos maailma ympärilläsi väittää vihreää punaiseksi? Mitä meidän elämässämme loppujen lopuksi on sellaista, johon voimme ehdottoman varmasti luottaa? Mikä meidät pitää järjissämme? Miten hauras onkaan raja hulluuteen ja julmuuteen? Miten helppo minun olisi itse sinne astua? Olenko aivan varmasti turvassa ollessani minä? Ovatko ihmiset aivan varmasti turvassa minun lähelläni?


Heti tulipalon jälkeen, silloin kun vielä uskottiin onnettomuuteen, Luc ja Cécile olivat rukoilleet, että Jean-Claude kuolisi: he olivat rukoilleet sitä Jean-Clauden vuoksi. Nyt he rukoilivat että hän kuolisi, mutta he rukoilivat sitä itsensä ja lastensa ja niiden kaikkien vuoksi, jotka vielä elivät. Se että tuo mies, ihmiskasvoinen kuolema, jäisi elämään elävien maailmaan, oli hirvittävä uhka, tae siitä ettei rauha palaisi koskaan, ettei kauhu koskaan päättyisi. (suom. Marja Haapio)