Jos hetkeksi unohdamme Nummelan ponitallin ja The Babysitter Clubin, niin voimme varmaan yhdessä myöntää, että lastenkirjallisuus on kuitenkin parasta koko maailmassa. Hyvästä sellaisesta tulen varmasti kirjoittamaan tännekin vielä paljon, mutta tässä nyt alkuun yksi pieni hassu esimerkki.

Hannu Mäkelä on tietysti kirjoittanut paljon muutakin kuin tuon aikaisemmin mainitsemani kirjan Samuli Parosesta. Esimerkiksi mahtavan kirjan "Hevonen joka hukkasi silmälasinsa". Se on kaikin puolin hauska lastenkirja, mutta minulle se on tärkeä ennen kaikkea omistuskirjoituksensa vuoksi. Kirjahyllyssäni on kappale, johon minun äitini on kirjoittanut omistuskirjoituksen minun isälleni päiväyksen mukaan noin puoli vuotta ennen kuin minä synnyin. En kerro teille mitä omistuskirjoituksessa lukee, koska ei se teille kuulu, mutta voin sanoa, että tuo teksti on kyllä mielenkiintoinen, juuri sellainen, joka pistää heti mielikuvituksen liikkeelle. Minulle se on tärkeä ennen kaikkea siksi, ettei minulla ole minkäänlaista muistikuvaa ajasta, jolloin vanhempani elivät yhdessä. Tuo omistuskirjoitus todistaa, että he ovat joskus todellakin tunteneet toisensa. Niin, ja tietysti minä, ehkä minäkin olen siitä todistus...

Omistuskirjoitukset ylipäätään ovat hienoja. Minä saan niitä kirjoihini aivan liian harvoin. Siksi kirjoitan niitä joskus itse itselleni. Erään stressinhallinta-kirjan sisäkannessa lukee "Reetalle, stressaavan kevään päätteksi 2002, Reeta". Kun keväällä 2003 tartuin kirjaan ihan vähän masensi, kun tajusin olevani täsmälleen samassa tilanteessa kuin vuotta aikaisemmin. Samoin keväällä 2004 ja keväällä 2005. Tänä vuonna jo melkein nauratti.

En ymmärrä ajatusta, jonka mukaan divareihin ei voisi viedä kirjoja, jotka on pilattu omistuskirjoituksella. Itse ainakin ostan mieluiten juuri sellaisia kirjoja, joissa itse tarinan lisäksi on tuo toinenkin tarina: salaperäinen Aadolf tai Ruunar, joka omistaa kirjan Rakkalle Almalleen tai Augustilleen.

Yksi kauneimpia omistuskirjoituksia kirjahyllyssäni on Eeva Kilven runokirjan sisäkannessa. Siinä lukee "Reetalle, iloksi ja levoksi". Sen kirjoitti kirjailija itse.

 

"1. Olen hevonen ja olen kadottanut silmälasini. Mitä minä nyt teen?

2. Hankin tietysti uudet."

Hevosesta se tuntui hetken hyvältä ajatukselta. Mutta sitten se muisti jotakin ja alkoi alistuneesti taas kirjoittaa:

"3. Mutta minulla ei ole tarpeeksi rahaa, jotta saisin uudet silmälasit.

4. Ja rahaa saan lukemalla hevoskirjoja.

5. Joita nyt en voi ilman laseja lukea."

Hevonen tunsi karvojensa muuttuvan harmaiksi, niin huolissaan se oli. Päivä ei ole alkanut mitenkään lupaavasti, hevonen ajatteli. Minun pitää vain miettiä. Täytyyhän olla jokin keino.

Ja hevonen kirjoitti nopeasti:

"6. Voin myydä itseni makkaratehtaalle, mutta sitten en voi käyttää rahoja jotka saan maksuksi siitä.

7. Voin mennä tyttöjen ponileirille.

8. Lähden maailmalle onneani etsimään.

9. Lähden maailmalle onneani etsimään."

Hevonen yritti lukea listaansa läpi, mutta huomasi kauhukseen ettei nähnyt mitä oli kirjoittanut. Se muisti enää kaksi viimeistä lausetta.

Hyvä, hevonen päätti, kumpikin neuvo tuntuu sopivalta. Mutta kumman niistä minä valitsen? Numeron kahdeksan vai numeron yhdeksän?