Tuollaisella leualla kyllä pärjää, vaikka ei se kaunis ole. Hän muisti miten oli joskus linja-autossa katsellut ihmisiä ja ajatellut, että kaikenlaiset ihmiset sitä elävät elämän alusta loppuun ja selviävät hengissä, ja vielä menestyvät, ja miten vaikea sitä on uskoa, kun kuuntelee heitä ja katsoo miten he asettavat kätensä ja jalkansa, ja millaisen ilmeen ottavat kun ambulanssi menee ohi.

 

Tähän asti olen tuntenut Raija Siekkisen vain hänen ihanaakin ihanammista lastenkirjoistaan "Tyttö, puu ja peili", "Utelias fauni" sekä "Herra Kuningas", jotka Siekkinen on tehnyt yhdessä kuvittaja Hannu Tainan kanssa. Nuo kolme ovat olleet omia lastenkirjasuosikkejani jo kauan, joten tuntui siltä, että oli vihdoin aika lukea Siekkisen muutakin tuotantoa. 

Ostin jo aikoja sitten kaikki Raija Siekkisen novellit sisältävän kokoelman "Novellit". Se on kuitenkin niin paksu, etten edes yritä lukea koko teosta kerralla, vaan etenen sitä kirjan kerrallaan. Tähän yli 600 sivuiseen teokseen mahtuvat Siekkisen kahdeksan novellikokoelmaa. Aloitin alusta ja luin ensimmäisenä kokoelman "Talven tulo", joka on vuodelta 1978.

"Talven tulo" sisältää itse asiassa vain kolme novellia, yhden pidemmän ja kaksi lyhyttä. Mutta se riittää. Erityisesti niminovelli "Talven tulo" pysäytti. Ihailen valtavasti tällaisia hyvin lyhyitä ja hurjan voimakkaasti latautuneita novelleita. Kuinka muutamassa sivussa voidaankin koskettaa lukijaa näin syvästi!

"Talven tulo" kertoo pienestä pojasta, jonka isä lähtee kaupunkiin, psykiatrille. Poika lähtee ulos, etsii jäätyneestä maasta bussin renkaiden jälkiä. "Tästä se meni ja isä meni siihen." Vaikkei muutamassa sivussa tapahdu paljon, on novellin tunnelma sydäntäsärkevä. Pienen pojan huolta ei tarvitse alleviivata. Siekkinen kirjoittaa herkästi ja vähäeleisesti vihjaten vain muutamalla lauseella mitä kaikkea pinnana alta löytyykään.

 

Heti oven avattuaan hän ymmärsi, että kaikki oli toisenlaista nyt. Puiden oksat ja jäätynyt ruoho olivat terävämmät kuin ennen. 

 

Eikä talvi tietenkään tarkoita pelkkää talvea, vaan symboloi sitä kaikkea mikä muuttuu, kun lapsi ymmärtää, että aikuinen, oma isä, voi huonosti. Talven tulo. Lapsuuden loppu. Minulle tämä novelli oli erityisen tärkeä, koska olen omassa elämässäni ollut monen masentuneen ihmisen läheinen. Juuri tuolta se tuntuu, vielä aikuisenakin.

 

Poika meni keittiöön ja sai ruokaa, mutta syötyäänkin hänestä tuntui että jossain, lähellä ihan, oli uusi tyhjä tila, hänen ja kaiken tutun välillä.

 

Kokoelman ensimmäinen novelli (nimeltään "Novelli") on sekin hurja. Se kertoo Mariasta, joka suunnittelee kesämökin rakentamista yhdessä miehensä kanssa. Maria on läpi novellin jotenkin elämästään irrallaan. Paikalla, mutta ei ihan läsnä. Yhtäkkiä novellin puolivälissä käy ilmi, että Maria on sairaalassa ompeluttamassa kiinni ranteitaan. Sielläkin hän on ennen kaikkea kohtelias ja hyvätapainen sekä huolissaan työharjoittelussa olevista hoitajista, jotka jo ensimmäisenä päivänään joutuvat kokemaan tällaista. Ja kun lääkäri kysyy "Ei kai me näissä merkeissä enää tavata?" vastaa Maria kiltisti, että ei. Tämän jälkeen novelli jatkuu kuin ei mitään. Mutta koko loppunovellin ajan lukija tietää, että jokapäiväisen elämän kuvauksen alla on myös jotain muuta. 

Pidin tästä Siekkisen ensimmäisestä novellikokoelmasta kovasta, vaikka loppusanoissa Martti Anhava väittääkin, että tässä kokoelmassa Siekkisen tyyli on vasta hioutumassa. Luulen, että pidän nyt pienen tauon ja palaan Siekkisen seuraavaan kokoelmaan kun "Talven tulon" tunnelma alkaa vähän hiipua. Olen vaikuttunut, vaikkakaan en yllättynyt. Kyllä nämä novellit tunnistaa saman kirjailijan tekstiksi kuin nuo rakkaat lastenkirjani. Samaa kauneutta ja samaa haikeutta.