Tämä Pekka Pekkalan kolumni laittoi hieraisemaan silmiä. Ihanko oikeasti toimittajat tänä päivänä kokevat blogin kirjoittajat vihollisinaan? Millähän vuosikymmenellä herra Pekkala oikein elää? Jos ymmärsin oikein, oli kolumnin perussanoma, että harrastelijabloggaajat kirjoittavat kiinnostuksen kohteestaan kritiikittömästi ja pinnallisesti toisin kuin ammattitoimittajat, jotka tekevät uupumatta taustatyötä ja uskaltavat kysellä haastatteluissaan rohkeita kysymyksiä (=Pekkalan esimerkissä mm. "huumeista ja poikaystävistä"). Tämä aiheuttaa ongelmia, koska kohta perinteisiltä toimittajilta loppuu leipä ja kansa etsii tietonsa huterasta ja pelottavasta internetistä eikä perinteisestä turvallisesta sanomalehdestä.

Okei, en tiedä laskisiko Pekkala vaikkapa minun blogini mukaan tähän vaaralliseen harhautuneiden "fanibloggaajien" kastiin. Tietääkseni vaatimaton blogini ei ole vienyt ruokaa toimittajien suusta, mutta ajatusleikki on toki mielenkiintoinen. Jos jokin taho haluaisi joskus kutsua minut haastattelemaan suosikkikirjailijaani (kuka tuo suosikki edes olisi? Vígdis Grímsdóttir? Margaret Atwood? Monika Fagerholm?) totta kai minä suostuisin. Ja en varmasti kysyisi yhtään kysymystä poikaystävistä, heh! Luulen, että jättäisin kirjailijoiden yksityiselämän melko lailla rauhaan. Sen sijaan kysyisin varmasti paljonkin mm. kirjoitusprosessista, kirjojen taustoista, tulevista kirjoista, kirjailijoiden omista suosikeista, kirjailijan identiteetistä ja paljon likaisia yksityiskohtia lempikirjojeni päähenkilöistä.

En ole kirjallisuuden tutkija enkä työskentele kirjallisuuden parissa. Olen opiskellut kirjallisuutta jonkun verran ja julkaissut yhden novellini Gummeruksen antologiassa. Kukaties julkaisen joskus vielä lisää. Siihen asti olen kuitenkin erityisesti ja ennen kaikkea Lukija. Olen ollut lukija koko ikäni. Lukija-identiteettini määrittelee minua hyvin voimakkaasti, melkein voimakkaammin kuin mikään muu. Minä tunnen kirjat ja kirjallisuuden, kirjastot, kirjakaupat, hyvät lukupaikat. Tunnen lauseet, sanat, kirjaimet, runot, novellit, tiiliskiviromaanit sekä esseet ja näytelmät. Tunnen tarinoiden ja lauseiden imun ja salaisuudet. Tässä asiassa en häpeile tai esitä vaatimatonta. Minä osaan lukea ja olen lukijana lahjakas. Ja siltä pohjalta kirjoitan blogiani.

En todellakaan yritä väheksyä vaikkapa kirjallisuustiedettä tai kulttuuritoimittajia. Mutta en kyllä ala siihenkään, että kumartelisin tiettyjä tahoja vain siksi, että nuo tahot nyt sattuvat työskentelemään korkeakouluissa tai toimittajina. Jos joskus saisin esimerkiksi töitä tämän blogini myötä (joku pyytäisi vaikkapa kirjoittamaan kirjallisuuskolumneja tai kirja-arvioita lehteen) en todellakaan ryhtyisi vaatimattomaksi tai nöyristelemään, että en minä, kun en minä mitään kirjallisuudesta tiedä, kysykää noilta oikeilta toimittajilta. Tämä ei kuitenkaan ole taka-ajatukseni tätä blogia kirjoittaessa. Kirjoitan, koska tämä helpottaa sitä syyhyä, jonka lukeminen synnyttää. En pinnistele antaakseni täällä itsestäni erityisen fiksun kuvan, mutta en myöskään millään lailla häpeile tätä blogia vaan seison ylpeästi kaiken kirjoittamani takana.

Jollain tapaa on melkoisen surullista, jos toimittajat laajemminkin kokevat blogit uhkaavina. Mutta kai sekin on ihan ymmärrettävää. Maailma muuttuu ja erityisesti tässä työttömyystilanteessa vahtii jokainen tonttiaan tiukasti. Mutta siinähän vahtii sitten. Onneksi meidän bloggaajien ei kuitenkaan tarvitse ottaa tosissamme kaiken maailman toimittajien huolia ja höpinöitä.