Melkein aina luettuani jonkin Tove Janssonin kirjan olen vakuuttunut siitä, että juuri tämä kirja on niistä se kaikkein paras. Olen täällä blogissanikin useaan otteeseen hehkuttanut, että muumi-kirjoista paras on ehdottomasti ”Taikatalvi”. Tai sitten ”Muumilaakson marraskuu”. Niin, tai sitten ”Muumipappa ja meri”. No, nyt luin taas kerran ”Näkymättömän lapsen” ja tällä kertaa olen tietenkin valmis liputtamaan juuri tämän kirjan puolesta. Itse asiassa olisikin aika loogista, että juuri tämä muumi-kirja olisi se kaikkein paras, onhan ”Näkymätön lapsi”-novellikokoelma ja juuri novellien kirjoittajana Jansson on erityisen nerokas.

 

Toiseksi pienin homssu ryömi pitkin säleaidan viertä. Välistä se makasi liikkumatta ja tähysteli säleiden lomitse vihollista, sitten se hivuttautui taas eteenpäin. (Suom. Laila Järvinen)

 

”Kamalaa tarinaa” olen rakastanut lapsesta asti ja kyllä se oli edelleen näistä novelleista paras. Hirmuisen pelottava kertomus toiseksi pienimmästä homssusta, jolla on erittäin ärsyttävä pikkuveli ja hurjan villi mielikuvitus. Tässä novellissa tulee erityisen hyvin esille Janssonin taito kirjoittaa lapsille ja lapsista.

 

Kaksi vakoilijaa suhahti hernemaan yli heidän kimppuunsa, mutta homssu tappoi ne kiireesti.

 

Jos kirjailijaa ei tuntisi ja tarinan ”homssut” olisi korvattu tavallisilla nimillä kestäisi lukijalla suhteellisen kauan ennen kuin hän ymmärtäisi mistä tarinassa on kyse.

 

- Kuule, sanoi pikkuveli ojan reunalta. Minä tahdon mennä kotiin.

- Sinä et pääse enää koskaan kotiin, sanoi  hänen veljensä synkeästi. Luusi vaalenevat preerialla, ja isä ja äiti itkevät kunnes hukkuvat kyyneliin, eikä mistään tule mitään, ja sitten hyeenat ulvovat kaiken yllä.

 

Tove Janssonilla on kyky kirjoittaa kamalia. Juuri sellaisia kamalia asioita, joita ainakin minä leikin koko lapsuuteni. Janssonin lasten maailma kuhisee orpoja, kummituksia ja liejukäärmeitä. Koko ajan eletään toden ja mielikuvituksen rajalla ja siitä minkä itse keksii voi milloin tahansa tulla totta.

 

Täällä kulkevat myöhään yöllä suuret kummitusvaunut isoin raskain pyörin. Kuuluu, kuinka ne tulla vyöryvät kaukaa, mutta niiden ajajaa ei tiedä kukaan…

- Voi ei ! puuskahti homssu väristen. Hän pelästyi äkkiä, ja säikähdys levisi vatsanpohjasta ylöspäin. Äsken ei vielä ollut ollenkaan vaunuja, kukaan ei ollut kuullut niistä puhuttavankaan. Sitten hän ajatteli niitä, ja heti ne olivat olemassa. Ne odottivat jossakin kaukana vain pimeän tuloa vyöryäkseen esille.

 

Mutta silti kaiken kamalan jälkeen, liejukäärmeiden ja elävien sienien muuttuessa liian pelottaviksi tulee paikalle homssun isä ja vie toisiksi pienimmän homssun kotiin syömään jälkiruokaa. Juuri tämä kauhun ja lohdun tasapaino tekee Janssonin lastenkirjoista niin voimakkaita ja tärkeitä.

Toinen valtavan ihana novelli on tietenkin ”Hemuli joka rakasti hiljaisuutta”. Tulen itse hyvin isosta perheestä ja pystyin helposti samaistumaan tähän hemuliin:

 

Hänellä oli aivan kauhean suuri suku, loputon määrä suuria, meluavia, puheliaita hemuleja, jota läimäyttelivät toisiaan selkään ja päästivät naurunremakan.

 

Hemuli itse ei muuta toivo, kuin mahdollisuutta jäädä eläkkeelle ja vetäytyä yksinäisyyteen.

 

- Enkö minä jo kohta tule vanhaksi? Kysyi hemuli kerran päivällispöydässä.

- Vanhaksi?! Sinä? Hänen setänsä huusi iloisesti. Et pitkiin aikoihin. Häntä pystyyn, jokainen on niin vanha kuin itsensä tuntee.

- Mutta minä tunnen itseni kauhean vanhaksi, hemuli sanoi toiveikkaana.

- Höpö, höpö, sanoi setä. Tänä iltana meillä on mielen piristykseksi ilotulitus, ja torvisoittokunta saa soittaa auringonnousuun asti.

 

Lopulta hemuli saa vakuutettua sukulaisensa siitä, että hän haluaa yksinäisyyttä ja hänelle lahjoitetaan isoäidin vanha puisto, jonka ihanaan hiljaisuuteen hemuli muuttaa. Mutta vaikkei yksinäisyys sieltäkään löydy, löytyy kuitenkin hiljaisuus.

Mielestäni tässä hemuli-novellissa oli paljon samaa kuin Janssonin toisessa, aikuisille kirjoitetussa novellissa ”Kevyt kantamus”. Siinä (muistaakseni, lukemisesta on jo aikaa) vanhempi mies on lähtenyt matkalle yksin, tarkoituksenaan kulkea kevyesti ja vailla sitoumuksia. Mies ei halua turhaa tavaraa eikä ihmissuhteita. Mutta hyvin pian käy ilmi, ettei mies pysty tällaiseen itsenäisyyteen. Vähitellen hän kiinnostuukin muista matkustajista, päätyy (ensin vastahakoisesti) kuuntelemaan heidän tarinoitaan ja pikku hiljaa liikuttuu ja alkaa kantaa vastuuta noista muista. Jotakin samaa yrittää tämä hiljaisuutta rakastava hemuli. Hän tahtoo eroon äänekkäistä sukulaisistaan, jotka ovat aina vaatimassa jotakin, kutsumassa hauskanpitoon ja seurustelemaan, mutta saadessaan mahdollisuuden yksinäisyyteen, ei hemuli kuitenkaan pysty täydelliseen yksinäisyyteen ja muista piittaamattomuuteen. Onneksi hemuli oppii silti asettamaan edes jonkinlaisia rajoja. Pienten homssujen mieliksi hemuli suotuu rakentamaan puutarhaansa huvipuiston, mutta nimeää sen ”Hiljaisuuden puistoksi”, jossa saa kyllä pitää hauskaa, mutta meluta ei saa. No, ehkä kuitenkin nauraa hiukan ja hyräillä.

Minua tämä hemuli-novelli kosketti kovasti. Kaiken sen perusteella mitä olen lukenut Tove Janssonista itsestään, hän varmaankin koki itsensä toisinaan tällaiseksi hemuliksi. Jansson kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa, mutta maailmankuuluna kirjailijana hänen oli vaikea sellaista löytää. (Tätä samaa teemaa käsiteltiin muuten myös kirjassa ”Kunniallinen petkuttaja”.) Myös minä olen miettinyt näitä teemoja omassa elämässäni viime vuosien aikana. Kuinka löytää tasapaino yksinäisyyden ja sosiaalisuuden suhteen ja miten asettaa rajoja muille loukkaamatta heitä? Rakastan valtavasti isoa ja hullua perhettäni, mutta kun meitä sisaruksia on yhteensä yhdeksän(!), on sukulaissuhteiden hoitaminen aina vähän kiemuraisempaa kuin niillä, joilla on yksi tai kaksi sisarusta. Läheiset ystäväni ovat muuten pariinkin otteeseen vihjanneet, että ehkä minä päädyin asumaan ulkomaille juuri siksi, että saisin edes pientä etäisyyttä tuohon loputtomaan määrään suuria, meluavia, puheliaita hemuleita. Niin tai näin, haluan luottaa siihen, että minä, tämän hiljaisuutta rakastavan hemulin lailla, opin vähitellen oikean suhtautumistavan sukulaisiini. Kuten hemuli lopulta huokaisee:

 

Voi, kuinka pidän sukulaisistani. Eikä minun tarvitse enää edes ajatella heitä.

 

”Näkymättömän lapsen” kaikista novelleista voisi kirjoittaa pitkältikin, mutta minä haluan mainita tässä lyhyesti vielä yhden. Novellin ”Sedrik” annoin kerran matkalukemiseksi tärkeälle ihmiselle ja tuo novelli teki meistä entistä läheisempiä. Tarina kertoo Nuuskamuikkusen äidin tädistä, joka nuorena haaveili matkustavansa pitkin Amazon-virtaa, mutta vuosien kuluessa unohti haaveensa ja päätyi keräämään ympärilleen kauniita esineitä. Viisas ja hauska satu, jota suosittelen kaikille!