Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä.

Oi, mikä tapa aloittaa kirja! Miten kaunis lause! Minä pidän lupaukseni, kuten näette. Lupasin lukea suosittelemanne kirjat ja koska Taina vihjaisi Françoise Saganin kirjasta "Tervetuloa, ikävä" ("Bonjour Tristesse") luin sen eilen. Mahtava kirja! Kuin pieni ilkeä simpukka, täynnä kesää ja nuoruutta ja juonitteluja. Miten pikkumaisia ja typeriä ihmiset voivat olla ja miten heitä on silti pakko rakastaa, jos he tuntevat itsensä näin hyvin:

Ymmärsin, että minulla oli suuremmat taipumukset suudella auringonpaisteessa kuin suorittaa tutkintoja filosofiasta. (suom. Lea Karvonen)

Kirja on jotenkin niin... (nyt tulee tyhmä adjektiivi) ranskalainen. Se kuhisee rakastajia ja huvittelua Rivieralla. Maataan laiskoina hiekkarannalla ja sotketaan lähimmäisten elämä. Ollaan pinnallisia ja julmia ja nautitaan siitä. Sitten välillä yritetään ryhdistäytyä ja käyttäytyä hillitysti ja lukea vähän filosofiaa. On hieno taito kirjoittaa ihmisistä, jotka käyttäytyvät typerästi ja väärin ja silti tehdä näistä ihmisistä niin sympaattisia, että heitä haluaisi syleillä ja lohduttaa: olkaa vain sellaisia kuin olette ja ensi kerralla, kun lähdette yökerhoon ja ajelemaan avoautoilla niin, hei, ottakaa minut mukaanne!